Hänellä oli vinot silmät, pysty nenä, tiukka letti ja poskilla aina punaa. Hän asettui asumaan asuntolaan muiden tyttöjen kanssa, jotka olivat tulleet naapurikaupungeista.
Luonteeltaan hän ei ollut riidanhaluinen, eikä häntä voinut tyhmäksikään sanoa. Hän oli aidosti hyvä ja valoisa ihminen.
Tosin puheessa vilahteli usein sanoja, joita nykyään kutsutaan historismeiksi tai arkaismeiksi: ”nonche” nykyisen ”tänään” sijaan, ”heijän” sanan ”hänen” sijasta, ”mitäs” sanan ”mitä” sijaan, ”sairastui” oli hänellä ”tauti iski”, ”kauppa” painotti oudosti ja niin edelleen.
Niinpä häntä alettiin kutsua kurssilla nimellä ”Maalainen”.
Tuli ensimmäisten tenttien aika. Toiset luottivat onneen, toiset itseensä. Meidän tyttömme opiskeli hyvin, ei koskaan jättänyt luentoja väliin, sai monesta tentistä suoraan arvosanan ilman suullista osuutta. Mutta yksi opettaja suhtautui häneen erityisellä halveksunnalla.
— Mitä ne maalta oikein tänne tunkee? Ei ulkonäköä, ei älyä, mutta kaupunkiin pitäisi päästä! — hän puhui muille tytöille — ei se edes kuvittele, että pääsisi minun tentistäni ensimmäisellä yrittämällä! — Hän sanoi kylmästi.
Tuli yksi vaikeimmista ja opiskelijoiden inhoamista tenteistä.
— Sisään luokkaan viisi kerrallaan. Ottakaa mukaan paperi, kynä ja opiskelukirja. — määräsi opettaja.
”Maalainen” oli ensimmäisten joukossa. Hän astui itsevarmasti sisään, nosti arpalapun, istui alas, mietti hetken ja alkoi kirjoittaa vastausta. Muut vilkuilivat ympärilleen hermostuneesti. Hetken kuluttua hän nousi ja meni ensimmäisenä vastaamaan.
— Ennen kuin vastaan kysymykseen, haluan kiittää teitä siitä, että vaikeuksista huolimatta jaksatte opettaa meitä — ei kovin fiksuja — näin tärkeässä ja hyödyllisessä aineessa. Haluamme osoittaa kiitollisuuttamme ja kunnioitustamme: me tytöt opiskelimme kuukauden ajan pelkästään teidän kirjoistanne ja materiaaleistanne. — Hän sanoi sen hyvin lämpimästi ja yksinkertaisesti, hiljaisella äänellä.
Hän vastasi erinomaisesti, eikä vastauksesta voinut keksiä moitittavaa – hän hallitsi aineen hyvin.
Illalla tyttö mietti, kuinka oikeaan aikaan hän oli mennyt keittiöön ja kuullut muiden tyttöjen keskustelun tästä opettajasta. He juorusivat, miten tämän mies oli jättänyt hänet ja lähtenyt nuoren opiskelijan matkaan. Tytölle tuli silloin opettajaa niin kovin sääli. Hän muisti oman lapsuutensa – isä oli myös jättänyt heidän perheensä, ja äiti kasvatti neljä lasta yksin. Hän halusi sanoa paljon lämpimiä sanoja, ja jopa tenttipelko jäi taka-alalle.
Kurssin loppuun mennessä heistä tuli opettajan kanssa hyviä ystäviä, ja he löysivät paljon yhteistä puhuttavaa.
On ihanaa, kun työtäsi ja panostasi arvostetaan aidosti, kun sinut nähdään ennen kaikkea ihmisenä, eikä vain muiden määritelmien kautta. Me kaikki kaipaamme hieman sydämen lämpöä. Jaetaan sitä toisillemme, edes vähän kerrallaan, sen sijaan että pitäisimme sen sisällämme.
Maalainen! Vuonna 1992 kurssille ilmestyi uusi tyttö. Hän tuli kaukaa, eikä kukaan enää edes muista, mistä kylästä tarkalleen.
Hänellä oli vinot silmät, pysty nenä, tiukka letti ja poskilla aina punaa. Hän asettui asumaan asuntolaan muiden tyttöjen kanssa, jotka olivat tulleet naapurikaupungeista.
Luonteeltaan hän ei ollut riidanhaluinen, eikä häntä voinut tyhmäksikään sanoa. Hän oli aidosti hyvä ja valoisa ihminen.
Tosin puheessa vilahteli usein sanoja, joita nykyään kutsutaan historismeiksi tai arkaismeiksi: ”nonche” nykyisen ”tänään” sijaan, ”heijän” sanan ”hänen” sijasta, ”mitäs” sanan ”mitä” sijaan, ”sairastui” oli hänellä ”tauti iski”, ”kauppa” painotti oudosti ja niin edelleen.
Niinpä häntä alettiin kutsua kurssilla nimellä ”Maalainen”.
Tuli ensimmäisten tenttien aika. Toiset luottivat onneen, toiset itseensä. Meidän tyttömme opiskeli hyvin, ei koskaan jättänyt luentoja väliin, sai monesta tentistä suoraan arvosanan ilman suullista osuutta. Mutta yksi opettaja suhtautui häneen erityisellä halveksunnalla.
— Mitä ne maalta oikein tänne tunkee? Ei ulkonäköä, ei älyä, mutta kaupunkiin pitäisi päästä! — hän puhui muille tytöille — ei se edes kuvittele, että pääsisi minun tentistäni ensimmäisellä yrittämällä! — Hän sanoi kylmästi.
Tuli yksi vaikeimmista ja opiskelijoiden inhoamista tenteistä.
— Sisään luokkaan viisi kerrallaan. Ottakaa mukaan paperi, kynä ja opiskelukirja. — määräsi opettaja.
”Maalainen” oli ensimmäisten joukossa. Hän astui itsevarmasti sisään, nosti arpalapun, istui alas, mietti hetken ja alkoi kirjoittaa vastausta. Muut vilkuilivat ympärilleen hermostuneesti. Hetken kuluttua hän nousi ja meni ensimmäisenä vastaamaan.
— Ennen kuin vastaan kysymykseen, haluan kiittää teitä siitä, että vaikeuksista huolimatta jaksatte opettaa meitä — ei kovin fiksuja — näin tärkeässä ja hyödyllisessä aineessa. Haluamme osoittaa kiitollisuuttamme ja kunnioitustamme: me tytöt opiskelimme kuukauden ajan pelkästään teidän kirjoistanne ja materiaaleistanne. — Hän sanoi sen hyvin lämpimästi ja yksinkertaisesti, hiljaisella äänellä. 👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
