Aamu alkoi oudosti. Heräsin siihen, että päässäni tuntui kylmältä. Kun kosketin sitä kädelläni, jähmetyin kauhusta.
Sormieni alla oli sileä iho.
Ei ainuttakaan hiusta.
Sydämeni hakkasi hurjasti. Nousin sängystä ja juoksin kompastellen kylpyhuoneeseen. Peilistä katsoi takaisin täysin vieras nainen — täysin kalju, silmät suurina ja huulet vapisten.
— Ei… — kuiskasin, ja kyyneleet alkoivat valua itsestään.
Palasin makuuhuoneeseen, istuin sängyn reunalle ja peitin kasvoni käsilläni. Ajatukseni olivat täysin sekaisin.
Se olisi voinut johtua mistä tahansa — sairaudesta, jostakin reaktiosta… Mutta syvällä sisimmässäni kieltäydyin uskomasta yhtä kauheaa epäilystä: että mieheni oli tehnyt tämän.
Tartuin puhelimeen ja soitin hänelle.
— Teitkö sinä tämän? — kysyin, pystymättä peittämään ääneni vapinaa.
— Minkä? — hänen äänensä kuulosti hyytävän viattomalta.
— Minä… minä olen kalju! — huusin melkein.
Hän huokaisi.
— Varoitin sinua monta kertaa. Kylpyhuoneessa, keittiössä, makuuhuoneessa — kaikkialla on sinun hiuksiasi. Olen saanut tarpeekseni. Minua ällöttää. Nyt hiuksia ei enää ole.
Rintaani puristi kivusta ja raivosta.
— Sinä… pilkkaatko sinä minua?! — huusin, mutta hän alkoi jo puolustella tekoaan ja puhua jostain ”puhtaudesta” ja ”järjestyksestä”.
Riitelimme pitkään. Hän ei nähnyt teossaan mitään väärää.
Minulle se oli kuitenkin petos.
Jossain vaiheessa lakkasin kuuntelemasta häntä. Tiesin jo, mitä tekisin.
Kostaisin.
Ja tein jotain, mitä en kadu lainkaan.
Kerron nyt oman tarinani ja toivon todella, että saan teiltä tukea. 😢😢👇👇
Ensin tyhjensin kaikki hänen tavaransa vaatekaapista ja poltin ne epäröimättä takapihalla.
Savu nousi ilmaan, ja sisälläni oli outo vapautumisen tunne.
Mitä väliä — nehän vain olivat tielläni ja ärsyttivät minua.
Sen jälkeen menin makuuhuoneeseen, otin hänen vanhan kannettavan tietokoneensa — sen saman, joka oli kuukausien ajan lojunut kaapin päällä keräämässä pölyä ja ollut tielläni — ja heitin sen roskikseen.
Seuraavaksi vuorossa oli juoksumatto.
Se oli vienyt puolet huoneesta vuosikausien ajan ja kerännyt vain pölyä.
Purinkin sen iloisena osiin ja vein palat jäteastioiden luo.
En voinut sietää sitä enää.
Illalla mieheni palasi kotiin.
Hän oli nälkäinen ja ärtynyt.
— Miksei ruoka ole valmista? — hän kysyi.
Katsoin häntä rauhallisesti silmiin.
— Koska en tehnyt mitään ruokaa.
Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta olin jo pakannut laukkuni.
— Olen kyllästynyt siivoamaan jälkiäsi. Olen kyllästynyt kestämään kaikkea. Ja olen kyllästynyt olemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka pystyy tekemään jotain tällaista.
Suljin oven perässäni ja jätin hänet seisomaan hiljaiseen, tyhjään asuntoon.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, että pystyin hengittämään vapaasti.
Heräsin kaljuna ja tajusin heti, että mieheni oli tehnyt sen: minuun sattui, mutta päätin kostaa hänelle. 😢😢
Aamu alkoi oudosti. Heräsin siihen, että päässäni tuntui kylmältä. Kun kosketin sitä kädelläni, jähmetyin kauhusta.
Sormieni alla oli sileä iho.
Ei ainuttakaan hiusta.
Sydämeni hakkasi hurjasti. Nousin sängystä ja juoksin kompastellen kylpyhuoneeseen. Peilistä katsoi takaisin täysin vieras nainen — täysin kalju, silmät suurina ja huulet vapisten.
— Ei… — kuiskasin, ja kyyneleet alkoivat valua itsestään.
Palasin makuuhuoneeseen, istuin sängyn reunalle ja peitin kasvoni käsilläni. Ajatukseni olivat täysin sekaisin.
Se olisi voinut johtua mistä tahansa — sairaudesta, jostakin reaktiosta… Mutta syvällä sisimmässäni kieltäydyin uskomasta yhtä kauheaa epäilystä: että mieheni oli tehnyt tämän.
Tartuin puhelimeen ja soitin hänelle.
— Teitkö sinä tämän? — kysyin, pystymättä peittämään ääneni vapinaa.
— Minkä? — hänen äänensä kuulosti hyytävän viattomalta.
— Minä… minä olen kalju! — huusin melkein.
Hän huokaisi.
— Varoitin sinua monta kertaa. Kylpyhuoneessa, keittiössä, makuuhuoneessa — kaikkialla on sinun hiuksiasi. Olen saanut tarpeekseni. Minua ällöttää. Nyt hiuksia ei enää ole.
Rintaani puristi kivusta ja raivosta.
— Sinä… pilkkaatko sinä minua?! — huusin, mutta hän alkoi jo puolustella tekoaan ja puhua jostain ”puhtaudesta” ja ”järjestyksestä”.
Riitelimme pitkään. Hän ei nähnyt teossaan mitään väärää.
Minulle se oli kuitenkin petos.
Jossain vaiheessa lakkasin kuuntelemasta häntä. Tiesin jo, mitä tekisin.
Kostaisin.
Ja tein jotain, mitä en kadu lainkaan.
Kerron nyt oman tarinani ja toivon todella, että saan teiltä tukea. 😢😢👇👇👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
