"Voi sinä varas!" – Nainen vaati, että Lila palauttaisi sormuksen, jonka hänen sulhasensa oli lahjoittanut hänelle...

”Lila, minulla on sinulle lahja”, hymyili Mitja ja astui rakkaansa luo.

”Lahja? Nyt herätit uteliaisuuteni”, vastasi tyttö miettien, mitä hänen poikaystävänsä oli keksinyt.

Rahaa Mitjalla ei ollut, mutta hän osasi tehdä sellaisia ihmeellisiä asioita, joita ei rahalla saa: joskus hän kaiversi kivestä rintaneulan, joskus punoi koivunkaarnasta rasian. Jokainen rakkaan lahja oli ainutlaatuinen omalla tavallaan. Tällä kertaa hän kuitenkin tarttui Lilaa kädestä ja pujotti hänen sormeensa sormuksen.

”Se on niin kaunis!” huokaisi Lila ihastuneena. ”Mutta tämähän on varmaan hirveän kallis!”

”Sinun vuoksi en säästä mitään”, hymyili poika ja suuteli Lilaa ohimolle, puristaen häntä tiukasti itseään vasten.

Hän oli helpottunut, ettei Lila alkanut kyselemään, miten hän oli saanut ostettua näin kalliin sormuksen. Mitja pelkäsi menettävänsä hänet, sillä Lilan ympärillä pyöri poikia, jotka olivat paljon rikkaampia ja joilla oli sellaiset sukujuuret, että hänen vanhempansa olisivat tarttuneet heihin empimättä. He katsoivat tyttärensä sulhasehdokkaita kuin rotukoiria, valiten parhaan mahdollisen.

Lila halusi ylpeänä kertoa äidilleen ja todistaa, että he olivat väärässä, että hänen rakkaansa oli saavuttanut jotakin elämässään ja vaatia, että he kunnioittaisivat häntä. Mutta palattuaan kotiin ja aloitettuaan keskustelun Mitjasta, Lila tajusi nopeasti, että se olisi täysin turhaa.

”Hän on katulapsi! Alkoholistien poika! Me emme tarvitse sellaista sukua edes lähellemme!” äiti toisti jälleen kerran.

Lila päätti olla kertomatta vanhemmilleen sormuksesta. Hän ei halunnut kehuskella eikä riidellä asiasta, joka ei ollut tärkein. Hän oli jo päättänyt: jos vanhemmat eivät hyväksy Mitjaa, hän menisi vastoin heidän tahtoaan ja karkaisi hänen kanssaan.

Mutta hänen suunnitelmansa ja unelmansa eivät olleet toteutumassa. Saapuessaan työhaastatteluun suuressa yrityksessä Lila kohtasi jotain, mikä muutti hänen elämänsä ikuisesti.

”Voi sinä varas!” huusi nainen, joka piti haastattelua. ”Tännekin kehtasit tulla! Ei yhtään häpeää? Ota heti sormus pois!”

Päässä alkoi pyöriä kuin sumussa. Ohimoilla jyskytti veren virtauksesta. Kaikki tapahtui kuin painajaisessa. Hengittäminenkin oli niin vaikeaa, että tuntui kuin ilma loppuisi. Kävi ilmi, ettei Mitja ollut ostanut sormusta – hän oli varastanut sen. Ja Lila tiesi tarkalleen, mitä tapahtuisi, jos hänen isänsä saisi tietää totuuden. Mitja oli juuri saanut töitä, ja jos hän menettäisi paikkansa… Sitä ei saanut tapahtua. Niinpä sydän särkyen Lila otti kaiken syyn niskoilleen. Hän ymmärsi, että Mitja oli vanhempiensa syytösten vuoksi ajautunut varkauteen yrittäessään todistaa, että hän oli parempi kuin omat vanhempansa. Mutta kaikki meni päin mäntyä. Vanhemmat käänsivät hänelle selkänsä hetkessä. He eivät halunneet kuulla sanaakaan varkaasta, joka oli rakastunut huonoon sulhasehdokkaaseen ja seurannut hänen jalanjälkiään. Mitja itse ei edes tullut katsomaan häntä, vaikka äiti kertoi kertoneensa hänelle, missä tapaamiset pidettäisiin lähitulevaisuudessa.

Oikeudessa syyttäjä vaati maksimaalista rangaistusta, sillä sormus oli todella kallis, ja uhri oli kärsinyt sekä taloudellisesti että henkisesti ja joutunut psykologin hoitoon… Mutta nainen ei näyttänyt lainkaan uhrilta. Hän vaikutti vain nauttivan siitä, että sai rangaista iljettävää varasta, ja virnisteli joka kerta kun tuomari alkoi lukea tuomiota.

Lilalle määrättiin kolmen vuoden vankeusrangaistus avovankilassa. Häntä kohdeltiin kuin rikollista jostain, mitä hän ei ollut tehnyt, mutta perääntymään hän ei aikonut. Mihin sillä olisi ollut edes enää merkitystä, kun hänellä ei ollut enää edes perhettä? Eikä rakastettukaan ollut jäänyt…

Hän ei tiennyt, miten eläisi vapauduttuaan. Hän vain teki, mitä käskettiin, kuluttaen päivän toisensa jälkeen.

Talvella Lila sairastui vakavasti. Hoitoa ei juuri ollut. Vartija sanoi, että jos halusi kunnollisia lääkkeitä, pitäisi pyytää sukulaisilta, eikä ollut varmaa, saisiko niitä tuoda. Laitoksen lääkäreitä eivät kiinnostaneet ”yhteiskunnan pohjasakka”, jonka tehtävä oli vain vaikeuttaa muiden elämää. Lila onnistui toipumaan, mutta sairaus jätti jälkensä. Hän sai vakavan jälkitaudin, jonka seuraukset hän sai tietää vasta palattuaan kotiin kaksi ja puoli vuotta myöhemmin: hänestä oli tullut lapseton. Nuoren naisen oli pakko hyväksyä kohtalonsa ja jatkaa elämää. Asunnon vuokraamiseen tarvittiin työpaikka, jonka löytäminen tällaisella taustalla oli vaikeaa. Itkeä kohtaloaan ei ollut aikaa – oli pakko tarttua mihin tahansa työhön, jotta saisi katon päänsä päälle ja voisi nukkua hetken ennen uuden päivän alkua.

Mitja taas ei ollut saanut rauhaa koko aikana. Kun Lila ei tullut tapaamiseen eikä vastannut puheluihin, poika säikähti. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut – kaikki oli sujunut niin hyvin… Meneminen Lilan kotiin oli viimeinen asia, mitä hän halusi, sillä vanhemmat vihasivat häntä raivokkaasti, uskoen, että hän seuraisi vanhempiensa jalanjälkiä ja epäonnistuisi elämässä. He estivät Lilaa tapaamasta häntä ja hokivat jatkuvasti, että Mitja oli hänen elämänsä huonoin valinta. Ehkä juuri he vaikuttivat siihen, että Lila lopetti yhteydenpidon. Mutta Mitjalle tärkeintä oli varmistaa, että Lila oli kunnossa, että hän oli elossa ja terve, ja että päätös erosta oli ollut hänen omansa.
Mutta häntä ei päästetty edes asunnon ovelle. Tytön äiti avasi oven ja alkoi huutaa hänelle loukkauksia ja vakuuttaa, että hänen tyttärensä löytäisi itselleen paljon paremman miehen ja olisi onnellinen avioliitossaan.
Mitja ymmärsi, että jos Lilia olisi halunnut tavata hänet, hän olisi löytänyt keinon — olihan hän jo aikuinen tyttö. Ehkä Lilia oli päättänyt, että vanhemmat olivat oikeassa, ja että hän ei todella sopinut tälle. Ajatus tästä teki hirveän pahaa, mutta vähitellen poika alkoi rauhoittua.

Hän päätti, että saavuttaisi elämässään kaiken mahdollisen, raivaisi tiensä eteenpäin ja todistaisi Lilian vanhemmille, kuinka väärässä he olivat olleet. Kahdessa vuodessa Mitja perusti pienen tiimin, joka teki rakennus- ja remonttitöitä, ja alkoi tienata kunnolla löytämällä asiakkaita asuntojen kunnostuksiin.

Lilia ei kuitenkaan ottanut häneen yhteyttä.
Mitja jatkoi hänen etsimistään sosiaalisista medioista, mutta turhaan. Tuntui kuin hän olisi haihtunut hänen elämästään kokonaan. Välillä jopa vaikutti siltä, ettei häntä olisi koskaan ollutkaan, että kaikki ne onnelliset hetket olivat vain unta, ja Mitja suri. Oli käsittämätöntä, kuinka rakkaus voi joissakin ihmisissä kadota jäljettömästi, eikä heitä edes kiinnosta, mitä niille, joiden kanssa he olivat kerran olleet onnellisia, kuuluu.

Vuoden kuluttua Mitja meni naimisiin.
Albina vaikutti hyvältä tytöltä. Hän ei rakastanut tätä samalla tavalla kuin oli aikoinaan rakastanut Liliaa — ja syvällä sydämessään hän jatkoi edelleen Lilian rakastamista — mutta hän ymmärsi, ettei koskaan enää kokisi samanlaisia tunteita.
Albinan kanssa oli hyvä ja mukava olla, ja vuosi häiden jälkeen heille syntyi kaksoset. Lapset täyttivät tyhjyyden hänen sydämessään, ja elämä ei enää tuntunut pelkältä pettymykseltä.
Mitja rakasti lapsiaan valtavasti ja tiesi, että tekisi heidän eteensä kaikkensa, vaikka kuinka vaikeaa olisi.

Silti hän toisinaan edelleen selasi sosiaalista mediaa toivoen, että jonain päivänä Lilia ilmestyisi sinne ja hän saisi edes tietää, miten tytöllä menee — ehkä uskaltaisi jopa kysyä, miksi tämä katosi ja millaista hänen elämänsä oli ollut sen jälkeen.

Suhde vaimoon ei kuitenkaan tuonut iloa.
Näytti siltä, että Albina alkoi elää omaa elämäänsä, ja kun kaksoset täyttivät kolme vuotta, Albina ilmoitti miehelleen, että hän lähtee.

— En tarvitse lapsia. Eivät ketään kiinnosta yksinhuoltajaäidit lapsineen. Päätä itse, mitä aiot heidän kanssaan tehdä. Minä olen tavannut unelmieni miehen, ja hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan ulkomaille. En ole tyhmä, Mitja — en aio menettää tällaista tilaisuutta.
Sitä paitsi sinä et ole koskaan rakastanut minua — aina olet ollut hulluna siihen Liliaasi… Älä edes yritä kieltää, jooko? Näin selaimen historiasta, kuinka etsit häntä kaikista niistä someista, ja löysin hänen valokuvansakin papereistasi. Aluksi aioin repiä sen, mutta annoin olla — en minä voi polttaa sitä tyttöä pois sinun sielustasi!

Albina ei antanut Mitjan edes sanoa sanaakaan, mutta se ei häntä haitannut, koska nainen oli kaikessa oikeassa, eikä hän aikonut puolustella itseään.
Jos Albina oli löytänyt miehen, jota pystyi rakastamaan, niin se oli oikeastaan hyvä asia.
Antakoon hänen elää ja olla onnellinen.
Mitja päätti, että yrittäisi olla lapsilleen kaikki kaikessa ja tehdä heidän elämästään onnellisen.
Hänen täytyi kuitenkin palkata lastenhoitaja huolehtimaan kaksosista silloin, kun isä oli töissä.
Saavuttuaan uudelle remonttikohteelle, Mitja tapasi vanhan ystävänsä, jota ei ollut nähnyt noin kymmeneen vuoteen, tai hieman vähempään. He jäivät juttelemaan, ja ystävä tokaisi yhtäkkiä keskustelun lomassa:

— Kuule, mä kuulin jotain sun Lilikasta, sä tiput pyllyllesi. Hänen vanhempansa häpeävät nyt kaikkien naapureiden edessä, koska heidän kehuttu tyttärensä hienosta perheestä on ollut vankilassa varkaudesta. Kuvittele! Hän varasti jonkun erityistilauksena tehdyn sormuksen. Jokaisen lehden taakse oli kaiverrettu mikroskooppisen pienet toivotukset. Hän istui vankilassa kolme vuotta tai enemmänkin. Kun kuulin, olin ihan järkyttynyt. Siinäpä sulle se fiksu kaunotar… Hyvä, että jätit hänet silloin.

— Slavja, odota, tiedätkö missä Lilika nykyään asuu? — sai Mitja vaivoin kysytyksi.

— Se asuu vuokralla viereisessä talossa. Yksin nyt. Sellainen perhe heillä… Ja silloin vielä katsoivat sua nenänvartta pitkin.

— Anteeksi, Slav, mutta mulle tuli nyt kiireellinen asia. Puhutaan remontista myöhemmin.

Mitja syöksyi ystävänsä luota ja juoksi tuttua aluetta kohti. Nyt hän ymmärsi, mitä hänen rakkaalleen oli tapahtunut, ja vihasi itseään siitä sormuksesta, jonka oli antanut lahjaksi. Hän toivoi, että Lilika antaisi hänen ainakin selittää kaiken, sillä jos hän olisi saanut tietää aikaisemmin… Hän olisi väittänyt oikeudessa vaikka mitä saadakseen tuomarin uskomaan, että hän itse oli varas. Hän ei olisi antanut Lilikalle joutua vankilaan. Mutta kaikki meni päinvastoin – hän suojeli häntä ja otti kaiken syyn niskoilleen.

Kohtaaminen oli paljon jännittävämpi kuin Mitja oli odottanut. Hän pelkäsi katsoa Lilikaa edes silmiin, kun tämä tuli ulos rappukäytävästä. Lilika puolestaan ei osannut odottaa näkevänsä häntä ja oli sanaton. Molemmat seisoivat hetken hiljaa, kunnes Mitja puhui vapisevalla äänellä:

— Sain vasta nyt tietää, mitä tapahtui! Lilika, sun olisi pitänyt kertoa poliisille totuus, että se sormus oli lahja. Ei ollut oikein ottaa syytä niskoillesi. Minä hölmöilin… Halusin vain todistaa sun vanhemmille, että olin kelvollinen, mutta kaikki meni pieleen. Olen niin pahoillani.

— Älä syytä itseäsi, — se lempeä ääni, jota Mitja oli kaivannut niin kauan, alkoi vihdoin helliä hänen korviaan. Hän uskalsi nostaa päänsä ja katsoa rakastamansa naisen kyynelisiin silmiin.

Lilika hymyili vienosti, mutta oli selvää, että tilanne painoi häntä.

— Halusin suojella sinua… Luulin, että tulet, koska äiti sanoi ilmoittaneensa sinulle, mitä oli tapahtunut. Ja kun et tullutkaan, ajattelin, että hylkäsit minut.

— Kukaan ei kertonut minulle mitään! — huusi Mitja, ja hänen äänensä murtui.

Hän ei voinut enää vain seistä ja katsella naista, jolle oli tehnyt niin paljon pahaa. Hän vajosi polvilleen hänen eteensä ja anoi anteeksiantoa typeryydestään sormuksen kanssa ja heikkoudestaan, kun ei ollut etsinyt häntä eikä taistellut heidän puolestaan.

Muutaman kuukauden kuluttua Mitja esitteli lapsensa heidän uudelle äidilleen – naiselle, joka rakasti heitä ensisilmäyksellä koko sydämestään. Naiselle, joka oli löytänyt voimaa antaa anteeksi ja aloittaa kaiken alusta. Ja mies teki kaikkensa, jotta hänen rakastettunsa voisi unohtaa menneisyyden, joka oli melkein murskannut hänet, ja voisi vihdoin olla onnellinen.

”Voi sinä varas!” – Nainen vaati, että Lila palauttaisi sormuksen, jonka hänen sulhasensa oli lahjoittanut hänelle…