Useana päivänä peräkkäin hän näki peilistä tutut, mutta muuttuneet kasvonsa: hiukset, jotka harvenivat päivä päivältä, jäivät tyynylle yöllä ja harjaan aamulla. Se oli kuin jatkuvaa kidutusta. Hän oli väsynyt taistelemaan paitsi sairauden, myös tämän jatkuvan muistutuksen kanssa.
— Nyt riittää, — hän kuiskasi itselleen. — Jos tämä on osa selviytymistä, otan sen vastaan. Elämän vuoksi.
Hän puki päälleen lempivillapaitansa, kokosi viimeiset voimansa ja lähti parturiliikkeeseen, jota pitivät karkeannäköiset miehet — tatuoinneilla, korvakoruilla ja ankarilla ilmeillä. Mutta hän tiesi, että ulkokuoren takana piili lämpöä ja ystävällisyyttä. He olivat aina kohdelleet häntä hyvin, sillä hän oli käynyt siellä jo vuosia.
Kun hän astui sisään, miehet huomasivat heti, että jokin oli muuttunut. Hän istuutui tuoliin, kietoi kädet ympärilleen ja sanoi värisevällä äänellä:
— Pojat… hiukseni alkavat pudota. Se on kemoterapian takia. En jaksa enää. Ajakaa ne pois, kokonaan.
Liikkeessä laskeutui hiljaisuus. Kukaan ei uskaltanut heittää leikkiä, kuten yleensä. Parturi, hänen vanha ystävänsä, nyökkäsi hiljaa, käynnisti koneen ja sen surina täytti huoneen.
Ensimmäiset suortuvat putosivat lattialle. Hän tunsi, kuinka viileä ilma kosketti paljastunutta päänahkaa. Hänen sydämensä puristui kasaan. Kyyneleet valuivat hallitsematta, ja hän peitti kasvonsa käsillään nyyhkyttäen:
— Jumala… minun hiukseni… kasvatin niitä niin monta vuotta…
Parturi laski varovasti kätensä hänen olalleen, mutta sanat jäivät löytymättä. Hän vapisi kuin lapsi, jolta oli riistetty jotakin kallisarvoista. Tuntui, että jokaisen putoavan hiussuortuvan mukana katosi pala hänen naisellisuuttaan ja voimaansa.
Ja silloin tapahtui jotakin täysin odottamatonta.
Hänen ystävänsä, se sama ”ankara” mestari, pysäytti koneen, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:
— Et ole yksin tässä.
Sitten hän nosti koneen, asetti sen omaan päähänsä ja veti tasaisen viivan pitkin omia pitkiä, paksuja hiuksiaan. Surina kuului jälleen, ja mustia hiustupsuja putosi lattialle hänen hiustensa viereen.
Tyttö jähmettyi, kyyneleet silmissä, katse kirkastui hämmästyksestä:
— Mitä sinä teet?! Miksi?
Hän hymyili ja jatkoi ajelua.
— Jos sinä käyt läpi tämän, minä kuljen rinnallasi. Hiukset kasvavat takaisin, mutta ystävyys ja tuki ovat tärkeämpiä.
Kivun kyyneleet muuttuivat hänen silmissään hämmästyksen ja kiitollisuuden kyyneliksi. Hänen hartiansa tärisivät edelleen, mutta eivät enää epätoivosta, vaan liikutuksesta.
Hän katsoi, kuinka hänen hiustensa rinnalle putosivat myös hänen ystävänsä paksut suortuvat, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tunsi, ettei ollut yksin tässä taistelussa.
Myös muut parturit pysähtyivät seuraamaan tilannetta, liikutuksen vallassa.
Tyttö kuiskasi hiljaa:
— Kiitos… et voi edes kuvitella, miten paljon tämä merkitsee minulle.
Hän tarttui lempeästi hänen käteensä ja vastasi:
— Katso nyt peiliin. Olet kaunis. Et hiustesi takia, vaan siksi, että taistelet.
Tyttö meni parturiin ajamaan hiuksensa, jotka putosivat kemoterapian takia – mutta siellä tapahtui jotakin odottamatonta…
Useana päivänä peräkkäin hän näki peilistä tutut, mutta muuttuneet kasvonsa: hiukset, jotka harvenivat päivä päivältä, jäivät tyynylle yöllä ja harjaan aamulla. Se oli kuin jatkuvaa kidutusta. Hän oli väsynyt taistelemaan paitsi sairauden, myös tämän jatkuvan muistutuksen kanssa.
— Nyt riittää, — hän kuiskasi itselleen. — Jos tämä on osa selviytymistä, otan sen vastaan. Elämän vuoksi.
Hän puki päälleen lempivillapaitansa, kokosi viimeiset voimansa ja lähti parturiliikkeeseen, jota pitivät karkeannäköiset miehet — tatuoinneilla, korvakoruilla ja ankarilla ilmeillä. Mutta hän tiesi, että ulkokuoren takana piili lämpöä ja ystävällisyyttä. He olivat aina kohdelleet häntä hyvin, sillä hän oli käynyt siellä jo vuosia.
Kun hän astui sisään, miehet huomasivat heti, että jokin oli muuttunut. Hän istuutui tuoliin, kietoi kädet ympärilleen ja sanoi värisevällä äänellä:
— Pojat… hiukseni alkavat pudota. Se on kemoterapian takia. En jaksa enää. Ajakaa ne pois, kokonaan.
Liikkeessä laskeutui hiljaisuus. Kukaan ei uskaltanut heittää leikkiä, kuten yleensä. Parturi, hänen vanha ystävänsä, nyökkäsi hiljaa, käynnisti koneen ja sen surina täytti huoneen.
Ensimmäiset suortuvat putosivat lattialle. Hän tunsi, kuinka viileä ilma kosketti paljastunutta päänahkaa. Hänen sydämensä puristui kasaan. Kyyneleet valuivat hallitsematta, ja hän peitti kasvonsa käsillään nyyhkyttäen:
— Jumala… minun hiukseni… kasvatin niitä niin monta vuotta…….👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
