En olisi koskaan uskonut, että 35-vuotissyntymäpäivästäni tulisi elämäni kauhein päivä. Normaalisti en tee tästä päivästä isoa juhlaa, mutta tällä kertaa kaipasin lämpöä, kodikkuutta ja läheisyyttä. Päätin juhlia kotona: katoin pöydän, kokkasin omia erikoisateriaitani ja kutsuin ne ystävät, joiden rinnalla olin kokenut räjähdyksiä, vaahtopäiviä ja unettomia öitä.
Sovimme, että tavataan kuudelta. Vietin koko päivän jalkeilla: ostin tuoreita aineksia, marinoitu lihat, keitin keiton, leivoin piirakan ja kattasin kauniin pöydän. Kaikki näytti täydelliseltä: kynttilät, musiikki, viinilasit, servietit, kattaukset. Tunsin pientä kutkuttavaa jännitystä — kuin ensimmäisiä treffejä odottaessa.
Kello oli tasan kuusi, kun seisoin ikkunan ääressä ja kurkkasin katua. Hiljaista. Ei ketään.
”He tulevat myöhässä”, ajattelin kaataessani itselleni viiniä. Tiesin, että joku heistä usein venyttää aikaa — sehän on tuttua. Odotin vielä. Puoli tuntia kului. Edes naamaa ei näkynyt.
Alkuun tuli ahdistus. Minuutit muuttuivat painolastiksi rinnassani. Katselin puhelinta — ei viestejä, ei puheluita. Kirjoitin ryhmächatissa: ”Oletteko siellä?” — hiljaisuus, nolla vastausta.
Päässäni syntyi ajatuksia: ”Entä jos he unohtivat?”, ”Entä jos päivä meni sekaisin?”, ”Ehkä sanoin jotain väärin?” Tunsin kuinka joka siemaus viiniä aiheutti kurkkuun solmun. Otti päähän. Yksi kerrallaan valitsin heidän numeronsa — kukaan ei vastannut. Kuka tahansa.
Tunti kului. Sitten toinen.
Istuin katetun pöydän ääressä, tyhjien lautasten tuijottajana. Olin kuin odottamassa vastausta niiltä. Yhtäkkiä tunsin itseni pieneksi, arvottomaksi. Taustalla soi hilpeä musiikki kaiuttimesta — ja minä tunsin olevani julman pilan osallinen.
Kymmenen jälkeen nousin hiljaa ja aloin kerätä astioita pois pöydästä. Toivoin yhä, että joku tulisi ovesta sisään ja huutaisi: ”Yllätys! Me vain kokeilimme sinua!” Mutta se jäi toivoksi. Ja sitten kuulin syyn, miksei kukaan tullut — minut valtasi järkytys…
Olin jo menossa nukkumaan, kun sain viestin siskoltani:
”Oletko lukenut uutisia? Anteeksi, en tiennyt miten sanoa… oli onnettomuus. Heidän autonsa… he olivat matkalla luoksesi.”
Pysähdyin. Surffasin netissä. Ensimmäisissä otsikoissa luki:
“Kolari valtatiellä… kolme kuollutta…”
Seuraava näky oli kuin sumussa.
Ne olivat he. Ystäväni. He todellakin olivat matkalla luokseni. Yhdessä autossa.
Sinä yönä en enää itkenyt — istuin hiljaisuudessa ja kuuntelin hanasta valuvan veden tippumista. Viini jäi koskemattomaksi. Enkä enää siivonnut astioita. Katsoin niitä, kuin viimeisinä muistuttajina ystävistä, jotka olin halunnut kokoontaa yhteen.
Ja minä, itsekäs, ajattelin, että he vain unohtivat tulla, enkä edes kuvitellut, että heidän kanssa oli käynyt jotain hirveää.
Syntymäpäivänäni kutsuin kaikki rakkaimmat ystäväni — mutta kukaan ei tullut. Kun kuulin miksi, järkytyin…
En olisi koskaan uskonut, että 35-vuotissyntymäpäivästäni tulisi elämäni kauhein päivä. Normaalisti en tee tästä päivästä isoa juhlaa, mutta tällä kertaa kaipasin lämpöä, kodikkuutta ja läheisyyttä. Päätin juhlia kotona: katoin pöydän, kokkasin omia erikoisateriaitani ja kutsuin ne ystävät, joiden rinnalla olin kokenut räjähdyksiä, vaahtopäiviä ja unettomia öitä.
Sovimme, että tavataan kuudelta. Vietin koko päivän jalkeilla: ostin tuoreita aineksia, marinoitu lihat, keitin keiton, leivoin piirakan ja kattasin kauniin pöydän. Kaikki näytti täydelliseltä: kynttilät, musiikki, viinilasit, servietit, kattaukset. Tunsin pientä kutkuttavaa jännitystä — kuin ensimmäisiä treffejä odottaessa.
Kello oli tasan kuusi, kun seisoin ikkunan ääressä ja kurkkasin katua. Hiljaista. Ei ketään.
”He tulevat myöhässä”, ajattelin kaataessani itselleni viiniä. Tiesin, että joku heistä usein venyttää aikaa — sehän on tuttua. Odotin vielä. Puoli tuntia kului. Edes naamaa ei näkynyt.
Alkuun tuli ahdistus. Minuutit muuttuivat painolastiksi rinnassani. Katselin puhelinta — ei viestejä, ei puheluita. Kirjoitin ryhmächatissa: ”Oletteko siellä?” — hiljaisuus, nolla vastausta.
Päässäni syntyi ajatuksia: ”Entä jos he unohtivat?”, ”Entä jos päivä meni sekaisin?”, ”Ehkä sanoin jotain väärin?” Tunsin kuinka joka siemaus viiniä aiheutti kurkkuun solmun. Otti päähän. Yksi kerrallaan valitsin heidän numeronsa — kukaan ei vastannut. Kuka tahansa.
Tunti kului. Sitten toinen.
Istuin katetun pöydän ääressä, tyhjien lautasten tuijottajana. Olin kuin odottamassa vastausta niiltä. Yhtäkkiä tunsin itseni pieneksi, arvottomaksi. Taustalla soi hilpeä musiikki kaiuttimesta — ja minä tunsin olevani julman pilan osallinen.
Kymmenen jälkeen nousin hiljaa ja aloin kerätä astioita pois pöydästä. Toivoin yhä, että joku tulisi ovesta sisään ja huutaisi: ”Yllätys! Me vain kokeilimme sinua!” Mutta se jäi toivoksi. Ja sitten kuulin syyn, miksei kukaan tullut — minut valtasi järkytys…👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
