Vivian ei tuntenut enää jalkojaan.
Koko juhlasali tuntui etäiseltä, kuin hän olisi seissyt veden alla ja katsellut maailmaa paksun lasin läpi. Ihmisten kasvot liikkuivat. Suut avautuivat. Joku itki. Kameran salama välähti.
Mutta hänen katseensa oli lukittunut vanhaan valokuvaan käsissään.
Vivian is not Arthur’s child.
Kirjoitus oli hänen äitinsä käsialaa.
Ei epäilystä.
Ei mahdollisuutta erehdykseen.
Vivian nosti hitaasti katseensa kohti sulkeutuneita ovia, joiden takana FBI oli vienyt Dominic Bellardin pois.
Ja ensimmäistä kertaa elämässään hän ei tiennyt, kuka hän todella oli.
Nathan lähestyi häntä varovasti.
“Vivian…”
Hänen äänensä oli muuttunut jälleen pehmeäksi. Rauhoittelevaksi. Samaksi äänensävyksi, jolla hän oli vuosia saanut hänet epäilemään itseään.
Mutta jokin Vivianissa oli muuttunut.
Pysyvällä tavalla.
Hän astui askeleen taaksepäin.
“Älä koske minuun.”
Nathan pysähtyi.
Maribel seisoi hänen takanaan kalpeana ja silmät punaisina. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei näyttänyt kauniilta eikä itsevarmalta.
Hän näytti pelokkaalta.
“Viv… minä en tiennyt tästä mitään”, Maribel kuiskasi.
Vivian nauroi hiljaa.
Se ääni kuulosti vieraalta jopa hänestä itsestään.
“Et tietenkään tiennyt.”
Maribel räpäytti silmiään.
“Vivian…”
“Mutta tiesit kahdeksan kuukautta.”
Se osui suoraan.
Maribel alkoi itkeä uudelleen.
Nathan yritti astua väliin.
“Kuuntele minua. Tämä on juuri sitä, mitä Bellardi halusi. Hän haluaa hajottaa kaiken.”
Vivian katsoi häntä pitkään.
Sitten hän kysyi hiljaa:
“Tiesitkö sinä?”
Nathan ei vastannut heti.
Ja siinä hiljaisuudessa Vivian sai vastauksen.
Hänen vatsansa kääntyi.
“Tiesit.”
Nathan puri leukansa yhteen.
“Vasta myöhemmin.”
“Kuinka paljon myöhemmin?”
“Vivian—”
“KUINKA paljon myöhemmin?”
Koko sali kuuli sen.
Nathan vilkaisi ympärilleen. Liian monta silmäparia. Liian monta puhelinta.
Hänen naamionsa alkoi repeillä.
“Hänen isänsä…” Nathan aloitti hiljaa. “Minun isäni teki liiketoimia Bellardin kanssa vuosia sitten. Silloin jotkut asiat… tulivat esiin.”
Vivianin hengitys muuttui raskaaksi.
“Mitä asioita?”
Nathan katsoi häntä tavalla, joka oli yhtä aikaa ärsyyntynyt ja epätoivoinen.
“Sinun äitisi ja Dominic Bellardi olivat yhdessä.”
“Sen minä jo tiedän.”
“Ei. Et tiedä kaikkea.”
Vivian puristi punaista sormusta kädessään niin kovaa, että sen reunat painuivat ihoon.
Nathan jatkoi:
“Kun Elena Moretti katosi Sisiliasta ja meni naimisiin Arthur Blaken kanssa, Bellardi ei päästänyt irti. Hän etsi häntä vuosia.”
“Hän rakasti häntä.”
Nathan nauroi kuivasti.
“Bellardin kaltaiset miehet eivät rakasta normaalisti.”
Silloin Vivian huomasi jotakin.
Nathan ei puhunut Dominicista kuin liikemiehestä.
Hän puhui hänestä kuin miehestä, jota pelättiin sukupolvien ajan.
“Minun isäni uskoi”, Nathan sanoi hitaasti, “että Elena tiesi jotain.”
“Mitä?”
Nathan epäröi.
“Rahaa. Tilejä. Nimiä. Vanhoja järjestelyjä.”
Vivian tunsi kylmän kulkevan selkärankaansa pitkin.
“Ja mitä tekemistä sillä on minun kanssani?”
Nathan katsoi suoraan hänen silmiinsä.
“Koska Elena piilotti jotain ennen kuolemaansa.”
Hiljaisuus.
“Ja Bellardi uskoo, että sinä tiedät missä se on.”
Vivian tuijotti häntä epäuskoisena.
“Oletko tosissasi?”
Nathan levitti käsiään.
“Vivian, sinun täytyy ymmärtää… tämä ei ole enää vain perheskandaali. FBI ei pidätä Dominic Bellardia keskellä hyväntekeväisyysgaalaa ilman syytä.”
Maribel tarttui Nathanin käsivarteen.
“Nate…”
“Älä.”
Hän ravisti käden pois.
Ja juuri silloin Vivian näki totuuden täysin selvästi.
Nathan ei rakastanut ketään.
Ei häntä.
Ei Maribelia.
Ei edes itseään.
Hän rakasti selviytymistä.
Seuraavana aamuna Chicago heräsi skandaaliin.
Kaikkialla näkyi sama otsikko:
BELLARDI PIDÄTETTY HYVÄNTEKEVÄISYYSGAALASSA — WEXLER-SUVUN TALOUSRIKOSTUTKINTA LAAJENEE
Vivian istui äitinsä vanhassa talossa järven rannalla ja tuijotti keittiön pöydälle levitettyjä valokuvia.
Hänen äitinsä hymyili lähes jokaisessa kuvassa eri tavalla kuin Vivian muisti.
Nuorempana.
Vapaampana.
Elävämpänä.
Ja lähes kaikissa kuvissa Dominic Bellardi seisoi lähellä.
Ei uhkaavana.
Rakastuneena.
Vivian ei ollut koskaan nähnyt ketään katsovan hänen äitiään sillä tavalla.
Hänen lapsuutensa muistot tuntuivat nyt vääriltä. Rakennetuilta. Kuin joku olisi maalannut uuden tarinan vanhan päälle.
Ovikello soi.
Vivian säpsähti.
Hän ei ollut nukkunut kunnolla kahteen yöhön.
Kun hän avasi oven, vastassa seisoi vanha nainen tummassa villakangastakissa.
“Signorina Blake?”
“Niin?”
Nainen ojensi kirjekuoren.
“Minua pyydettiin antamaan tämä sinulle vain siinä tapauksessa, että Dominic pidätetään.”
Vivianin sydän hypähti.
“Kuka te olette?”
Nainen hymyili surullisesti.
“Ystävä äidillesi.”
Sitten hän lähti ennen kuin Vivian ehti kysyä enempää.
Kirjekuoren sisällä oli avain.
Ja osoite.
Vanha viinitila Sisiliassa.
Sen mukana yksi käsin kirjoitettu lause:
Jos haluat tietää miksi äitisi kuoli, älä luota yhteenkään Blakeen tai Wexleriin.
— D.B.
Kolme päivää myöhemmin Vivian seisoi Sisiliassa.
Ilma tuoksui mereltä ja sitruunapuilta. Kaukana kukkulalla näkyi rapistunut kivitalo, jonka ikkunaluukut olivat haalistuneet auringossa.
Täällä hänen äitinsä oli kerran elänyt.
Täällä Dominic Bellardi oli kerran ollut vain mies, ei legenda.
Vivian avasi oven vanhalla avaimella.
Sisällä kaikki oli pölyn peitossa.
Mutta yhdessä huoneessa oli jotakin koskematonta.
Piano.
Kirjahylly.
Valokuvia.
Ja seinällä suuri maalaus hänen äidistään.
Nuori Elena nauroi maalauksessa pää taakse kallistuneena.
Dominic seisoi hänen takanaan kädet hänen vyötäröllään.
Vivianin silmät täyttyivät kyynelistä.
He näyttivät onnellisilta.
Oikeasti onnellisilta.
Hän alkoi etsiä.
Laatikoita.
Kirjoja.
Kaappeja.
Lopulta pianon sisältä löytyi salalokero.
Sen sisällä oli nippu asiakirjoja.
Pankkitilejä.
Nimiä.
Valokuvia.
Sopimuksia.
Ja yksi videokasetti.
Vivian löysi vanhan soittimen yläkerrasta.
Kädet täristen hän painoi play.
Kuvassa näkyi hänen äitinsä.
Vanhempi.
Kalpea.
Pelokas.
“Ellet katso tätä, olen toivottavasti yhä elossa”, Elena sanoi kameralle.
Vivianin hengitys pysähtyi.
“Jos katsot tätä… joku tappoi minut.”
Vivian pudotti lähes kasetin.
Kyynelten läpi hän jatkoi katsomista.
“Elämäni suurin virhe ei ollut Dominic Bellardin rakastaminen”, Elena sanoi hiljaa. “Suurin virhe oli uskoa Arthur Blakea.”
Vivian peitti suunsa käsillään.
“Ellei Arthur olisi tarvinnut Bellardin rahaa ja yhteyksiä, hän ei olisi koskaan mennyt sotaan häntä vastaan. Mutta ahneus tekee miehistä hirviöitä.”
Video särisi hetken.
“Ellei minulle tapahdu jotain… kerro Vivianille totuus.”
Elena alkoi itkeä.
“Hän on Dominicin tytär.”
Vivianin maailma pysähtyi.
Kokonaan.
“Ja Arthur tietää sen.”
Kasetti loppui siihen.
Pitkään Vivian ei liikkunut.
Sitten hitaasti hän nosti katseensa.
Kaikki hänen elämässään oli ollut valhetta.
Mutta yksi asia oli ollut totta koko ajan.
Dominic Bellardi oli tullut juhlaan hänen vuokseen.
Ei rahan.
Ei kostamisen.
Vaan koska hän oli hänen tyttärensä.
Viikkoa myöhemmin Vivian meni tapaamaan Dominicia liittovaltion pidätyskeskukseen.
Hän ei ollut koskaan nähnyt niin vaarallisen miehen näyttävän niin väsyneeltä.
Kun Dominic astui huoneeseen ja näki hänet, hän pysähtyi.
Vivian istuutui hitaasti.
“He tappoivat hänet”, hän sanoi.
Dominicin silmät sulkeutuivat hetkeksi.
Hän ei kysynyt ketkä.
Hän tiesi.
“Sinä tiesit koko ajan”, Vivian kuiskasi.
“Kyllä.”
“Miksi et kertonut?”
Dominic katsoi häntä pitkään.
“Koska jokainen ihminen, joka rakasti minua, päätyi hautaan.”
Vivian tunsi kyyneleet poskillaan.
“Et tullut juhlaan velan takia.”
“En.”
“Miksi sitten?”
Dominic hengitti raskaasti.
“Halusin nähdä sinut edes kerran ennen kuin oli liian myöhäistä.”
Hiljaisuus laskeutui heidän väliinsä.
Vivian huomasi silloin jotakin odottamatonta.
Hän ei pelännyt häntä enää.
Hän näki vain vanhan miehen, joka oli menettänyt koko elämänsä yhden väärän sodan vuoksi.
“FBI etsii niitä asiakirjoja”, Vivian sanoi.
Dominic nyökkäsi hitaasti.
“Ne voivat kaataa puolet Chicagon vanhoista perheistä.”
“Ja Nathan?”
Dominicin katse muuttui kylmäksi.
“Hän tekee pian virheen.”
Eikä Dominic ollut väärässä.
Kaksi päivää myöhemmin Nathan Wexler pidätettiin yrittäessään paeta maasta.
Maribel todisti häntä vastaan vastineeksi syytesuojasta.
Skandaali repi Chicagon eliitin hajalle.
Mutta kaikkein suurin uutinen tuli kuukausia myöhemmin.
Kaikki syytteet Dominic Bellardia vastaan hylättiin todisteiden puutteen vuoksi.
Ihmiset kuiskivat, että liian moni vaikutusvaltainen mies olisi kaatunut hänen mukanaan.
Joten järjestelmä päätti antaa vanhan suden kävellä pois.
Eräänä syksyisenä iltana Vivian seisoi jälleen järven rannalla.
Tuuli oli kylmä.
Askeleet pysähtyivät hänen taakseen.
Hänen ei tarvinnut kääntyä tunnistaakseen ääntä.
“Sinun pitäisi palkata enemmän vartijoita”, Dominic sanoi kuivasti.
Vivian hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
“Ja sinä sinun pitäisi lakata ilmestymästä kuin kummitus.”
Dominic astui hänen viereensä.
Hopeiset hiukset liikkuivat tuulessa.
Kuusikymppinen mafiapomo näytti väsyneeltä… mutta ensimmäistä kertaa myös rauhalliselta.
Vivian katsoi häntä pitkään.
“Sanoit kerran, että äitini pyysi sinua suutelemaan häntä tehdäkseen jonkun mustasukkaiseksi.”
Dominic hymähti.
“Hän oli silloin hyvin nuori.”
“Ja suutelit häntä.”
“Kyllä.”
Vivian kääntyi häntä kohti.
“Sitten ehkä historia pitää siitä, että ihmiset tekevät typeriä asioita kahdesti.”
Dominic kohotti kulmaansa.
Vivian tarttui hänen takkinsa hihaan.
Tällä kertaa tietoisesti.
Ei kostoksi.
Ei epätoivosta.
Vaan siksi, että ensimmäistä kertaa elämässään hän halusi itse valita, ketä rakastaa ja ketä uskoa.
“Voitko suudella minua?” hän kysyi hiljaa.
Dominic katsoi häntä pitkään.
Sitten hänen kätensä nousi varovasti Vivianin poskelle kuin kyseessä olisi jotakin haurasta, jota maailma oli jo kerran yrittänyt rikkoa.
“Sinä olet aivan liikaa äitisi kaltainen”, hän kuiskasi.
Vivian hymyili kyynelten läpi.
“Hyvä.”
Ja kun Dominic viimein suuteli häntä järven rannalla, Chicagon valot heijastuivat mustaan veteen kuin menneisyys, joka ei enää pystynyt saavuttamaan heitä.
Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin Dominic Bellardi ei tuntenut itseään mafiapomoksi.
Vain mieheksi, joka oli viimein löytänyt takaisin perheensä luo.
”Suutele minua niin kovaa, että hän panikoi! Haluan tehdä hänet mustasukkaiseksi!” Hän luuli miehen olevan tuntematon, mutta hänen kihlattunsa tiesi tarkalleen kuka hän oli… Sitten 60-vuotiaan mafiapomon salaisuus paljastui!
Vivian ei tuntenut enää jalkojaan.
Koko juhlasali tuntui etäiseltä, kuin hän olisi seissyt veden alla ja katsellut maailmaa paksun lasin läpi. Ihmisten kasvot liikkuivat. Suut avautuivat. Joku itki. Kameran salama välähti.
Mutta hänen katseensa oli lukittunut vanhaan valokuvaan käsissään.
Vivian is not Arthur’s child.
Kirjoitus oli hänen äitinsä käsialaa.
Ei epäilystä.
Ei mahdollisuutta erehdykseen.
Vivian nosti hitaasti katseensa kohti sulkeutuneita ovia, joiden takana FBI oli vienyt Dominic Bellardin pois.
Ja ensimmäistä kertaa elämässään hän ei tiennyt, kuka hän todella oli.
Nathan lähestyi häntä varovasti.
“Vivian…”
Hänen äänensä oli muuttunut jälleen pehmeäksi. Rauhoittelevaksi. Samaksi äänensävyksi, jolla hän oli vuosia saanut hänet epäilemään itseään.
Mutta jokin Vivianissa oli muuttunut.
Pysyvällä tavalla.
Hän astui askeleen taaksepäin.
“Älä koske minuun.”
Nathan pysähtyi.
Maribel seisoi hänen takanaan kalpeana ja silmät punaisina. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei näyttänyt kauniilta eikä itsevarmalta.
Hän näytti pelokkaalta.
“Viv… minä en tiennyt tästä mitään”, Maribel kuiskasi.
Vivian nauroi hiljaa.
Se ääni kuulosti vieraalta jopa hänestä itsestään.
“Et tietenkään tiennyt.”
Maribel räpäytti silmiään.
“Vivian…”
“Mutta tiesit kahdeksan kuukautta.”
Se osui suoraan.
Maribel alkoi itkeä uudelleen.
Nathan yritti astua väliin.
“Kuuntele minua. Tämä on juuri sitä, mitä Bellardi halusi. Hän haluaa hajottaa kaiken.”
Vivian katsoi häntä pitkään.
Sitten hän kysyi hiljaa:
“Tiesitkö sinä?”
Nathan ei vastannut heti.👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
