Polina ei pelännyt metsää. Viisivuotiaasta asti hän oli tiennyt, miten sammaleesta näkee missä on pohjoinen, miten erottaa ketunjälki koiran jäljestä ja mistä löytää herkkutatteja. Isä oli opettanut. Oikea. Oma. Kunnes kuoli.
Isän kuoleman jälkeen äiti muuttui. Hänestä tuli varjo – kaunis, hiljainen, sammunein silmin. Ja sitten tuli hän. Nikolai. Vahva, kohtelias, mutta hänen silmissään Polina tunsi heti kylmyyden.
— Leikitään piilosta, niin kuin lapsena? — hän sanoi pysäyttäessään auton metsäaukealle.
— Täälläkö? — Polina ihmetteli. — Äiti odottaa…
— Sulje silmät ja laske sataan. Mennään.
Hän katsoi tiukasti. Polina sulki tottelevaisesti silmänsä.
— Yksi… kaksi… kolme…
Luvussa 43 kuului laukaus. Sydän jähmettyi, jalat tuntuivat heikoilta. Mutta hän ei avannut silmiään. Ei huutanut. Hän vain jatkoi laskemista nopeammin, väristen:
— Neljäkymmentäneljä… neljäkymmentäviisi…
Kun hän pääsi sataan, hän avasi silmänsä. Metsä oli hiljaa. Ei Nikolaita, ei autoa. Ei verta. Vain tuulen henkäyksiä ja yksinäinen harakka jossain oksilla.
Polina lähti etelään — sinne, missä sammal oli kuivaa. Hän käveli tuntikausia, kunnes saapui mökkipolulle. Sieltä vanhan naisen luo kaivolla. Sitten poliisien luo. Äiti löytyi seuraavana päivänä — sidottuna maaseutukodin kellarista. Nikolai löytyi ojasta, haulikko ohimolla. Itse. Ei kestänyt.
Vuotta myöhemmin kouluaineessa aiheesta ”elämäni tärkein päivä”, Polina kirjoitti:
”Se oli päivä, jolloin pääsin sataan. Ja valitsin elää.”
Kolme vuotta kului.
Polina ei ollut enää lapsi. Viisitoista — ikä, jolloin sisällä kaikki sekoittuu: menneisyys, kipu, toivo. Hän oli muuttunut. Hiukset leikattu lyhyiksi — ”jotta voi hengittää”, kuten hän sanoi. Reppuun oli piilotettu muistivihko, jonka jokainen sivu oli täynnä lukuja: 1–100. Yhä uudelleen. Kuin se olisi ollut loitsu. Tai ankkuri.
Äiti kävi pitkän hoidon läpi. Psykologit, lääkkeet, romahdukset. Mutta he pitivät toisistaan kiinni. Nukkuivat aluksi vierekkäin — kuin sykkivät sydämet vierellä olisivat karkottaneet pimeyden. Joskus Polina tunsi, miten äiti värisi unessa ja kuiskasi:
”Anteeksi… anteeksi, etten nähnyt…”
Mutta Polina oli hiljaa. Hänen anteeksiantonsa oli toisessa — siinä, miten hän tiskasi, toi teetä, halasi. Hiljaa.
Koulussa hänestä puhuttiin kaikenlaista. ”Se, jota isäpuoli yritti tappaa.” ”Tyttö uutisista.” Polina ei vastannut juoruihin. Hän tiesi: kukaan muu ei ollut kuullut, miten veri jyskyttää korvissa, kun lasket: neljäkymmentäkaksi, neljäkymmentäkolme… ja sitten laukaus.
Mutta kerran välitunnilla hänen luokseen tuli poika — uusi oppilas. Hiljainen, kirja kädessä.
— Hei. Olen Timofei.
— Hei.
— Sinulla on… outo vihko. Saanko katsoa?
Polina puristi sormensa nyrkkiin. Sitten, jostain syystä, avasi sen. Sivulla — lasku sataan.
Poika luki hiljaa.
— Onko tämä kuin meditaatiota?
— Tämä on kuin elämä, — Polina sanoi, itsekin yllättyen ääneen sanomisesta.
— Voitko opettaa?
Näin alkoi heidän ystävyytensä. Yksinkertaisista askelista. Hiljaisuudesta. Numeroista.
Kuukauden päästä Polina oli taas metsässä — luokkaretkellä. Sydän jännittyi männyn tuoksusta ja oksien rapinasta. Hän pysähtyi. Sulki silmänsä.
— Yksi… kaksi… — hän kuiskasi.
— Mitä teet? — kysyi Timofei.
— Testaan. Että uskallanko enää pelätä.
— Tehdään yhdessä. — Hän otti Polinaa kädestä. — Yksi… kaksi… kolme…
Na 43:sta Polina huokaisi. Maailma ei romahtanut. Linnut eivät vaienneet. Vain tuuli kulki hellästi poskilla.
Hän avasi silmänsä. Elämä jatkui.
Viisitoista vuotta kului.
Polina käveli ”Ääni”-keskuksen käytävällä, jonka hän itse oli perustanut. Siellä autettiin teini-ikäisiä, jotka olivat kokeneet väkivaltaa, hylättyjä, niitä, jotka tiesivät, miltä tuntuu laskea sataan, kun kaikki on romahtamassa. Hän avasi huoneen oven, jossa istui noin kaksitoistavuotias tyttö, pelokas ja sulkeutunut.
Hei, minä olen Polina. Et tarvitse sanoa mitään. Kuuntele vain.
En voi puhua kenenkään kanssa. He eivät ymmärrä.
Mutta kokeile laskea. Yhdessä kanssani. Haluatko?
Miksi?
Koska kerran, kun olin melkein yhtä vanha kuin sinä, laskeminen sataan pelasti elämäni. Näytän.
Polina ojensi tytölle muistikirjan. Sama muistikirja. Kulunut, pehmeillä sivuilla, joissa numerot oli kirjoitettu eri musteilla ja erilaisilla käsialoilla. Jokaisen sadan alla oli pieniä merkintöjä: ”Tänään en itkenyt”, ”Äiti hymyilee taas”, ”Osaan laulaa”, ”Hän otti minut kädestä”.
Onko tämä kaikki sinun? kysyi tyttö, kääntäen sivuja hellästi.
Se on sekä minun että niiden, jotka olivat täällä ennen sinua.
Voinko… minäkin kirjoittaa?
Polina nyökkäsi.
Tämän takia se on olemassa.
Illalla kotona häntä odotti äiti. Jo harmaantuneena, mutta elossa, rauhallisena. He istuivat teen ääressä ja keskustelivat päivästä. Myöhemmin Timofei tuli käymään. Hän ei ollut koskaan lähtenyt — jäi lähelle, kuten oli luvannut.
Polina meni pihalle. Taivas oli syvä ja lämmin, kuin itse taivas halaisi. Hän sulki silmänsä.
Yksi… kaksi… hän sanoi hiljaa.
Ja sitten hän pysähtyi ja hymyili.
Riittää laskea. Olen jo täällä.
Vielä muutaman vuoden kuluttua.
Polina istui lavalla salissa, joka oli täynnä ihmisiä. Salissa oli teini-ikäisiä, aikuisia, opettajia, vanhempia. Hänet oli kutsuttu puhumaan konferenssissa henkisestä kestävyydestä. Kamerat, valot — kaikki katosi, kun hän otti käsiinsä vanhan, lähes hajoavan muistikirjan.
Kun olin kymmenen, laskin sataan seistessäni yksin metsässä. Luku 43:sta kuului laukaus. Ajattelin silloin, että tämä oli loppu. Mutta se oli alku. Alku pitkälle, vaikealle mutta todelliselle polulle.
Hän katsoi yleisöön. Joku pyyhki silmiään.
Minulta kysytään usein: ”Milloin helpottaa?”
En tiedä. Mutta tiedän, että voi selviytyä. Voi kasvaa. Voi tulla itseksi. Vaikka tarinan alku olisi kipu ja pelko.
Kaikki, mitä tarvitset, on päästä perille. Sataan. Aamuun. Henkilöön, joka ojentaa käden.
Voitte olla se henkilö. Itsellenne. Tai jollekulle lähellänne.
Hän avasi muistikirjan tyhjälle sivulle.
Tänään täällä on tyhjää. Mutta vain toistaiseksi. Olen varma, että joku teistä kirjoittaa tänne pian jotain tärkeää. Esimerkiksi: ”Minä pystyin.”
Ja se riittää.
Salissa vallitsi hiljaisuus, jossa toivo syntyi.
Illalla, palattuaan kotiin, hän riemuitsi kenkänsä, riemuitsi takkinsa ja meni ikkunalle. Puutarhassa kukkivat omenapuut. Niiden alla juoksi poika — hänen poikansa. Hän juoksi ovea kohti, avasi sen ja huusi:
Äiti! Pelataanko piilosta?
Polina nauroi:
Vain jos lasketaan yhdessä!
He piiloutuivat puiden taakse, ja Polinan ääni, pehmeä ja elävä, kuului kevätsateen läpi:
Yksi… kaksi… kolme…
Ja sitten vain nauru. Elämä jatkui.
”Sulje silmäsi ja laske sataan!” — käski isäpuoli Polinaa jättäessään hänet metsään. Luvussa 43 kuului laukaus…
Polina ei pelännyt metsää. Viisivuotiaasta asti hän oli tiennyt, miten sammaleesta näkee missä on pohjoinen, miten erottaa ketunjälki koiran jäljestä ja mistä löytää herkkutatteja. Isä oli opettanut. Oikea. Oma. Kunnes kuoli.
Isän kuoleman jälkeen äiti muuttui. Hänestä tuli varjo – kaunis, hiljainen, sammunein silmin. Ja sitten tuli hän. Nikolai. Vahva, kohtelias, mutta hänen silmissään Polina tunsi heti kylmyyden.
— Leikitään piilosta, niin kuin lapsena? — hän sanoi pysäyttäessään auton metsäaukealle.
— Täälläkö? — Polina ihmetteli. — Äiti odottaa…
— Sulje silmät ja laske sataan. Mennään.
Hän katsoi tiukasti. Polina sulki tottelevaisesti silmänsä.
— Yksi… kaksi… kolme…
Luvussa 43 kuului laukaus. Sydän jähmettyi, jalat tuntuivat heikoilta. Mutta hän ei avannut silmiään. Ei huutanut. Hän vain jatkoi laskemista nopeammin, väristen:
— Neljäkymmentäneljä… neljäkymmentäviisi…
Kun hän pääsi sataan, hän avasi silmänsä. Metsä oli hiljaa. Ei Nikolaita, ei autoa. Ei verta. Vain tuulen henkäyksiä ja yksinäinen harakka jossain oksilla.
Polina lähti etelään — sinne, missä sammal oli kuivaa. Hän käveli tuntikausia, kunnes saapui mökkipolulle. Sieltä vanhan naisen luo kaivolla. Sitten poliisien luo. Äiti löytyi seuraavana päivänä — sidottuna maaseutukodin kellarista. Nikolai löytyi ojasta, haulikko ohimolla. Itse. Ei kestänyt.
Vuotta myöhemmin kouluaineessa aiheesta ”elämäni tärkein päivä”, Polina kirjoitti:
”Se oli päivä, jolloin pääsin sataan. Ja valitsin elää.”
Kolme vuotta kului.
Polina ei ollut enää lapsi. Viisitoista — ikä, jolloin sisällä kaikki sekoittuu: menneisyys, kipu, toivo. Hän oli muuttunut. Hiukset leikattu lyhyiksi — ”jotta voi hengittää”, kuten hän sanoi. Reppuun oli piilotettu muistivihko, jonka jokainen sivu oli täynnä lukuja: 1–100. Yhä uudelleen. Kuin se olisi ollut loitsu. Tai ankkuri.
Äiti kävi pitkän hoidon läpi. Psykologit, lääkkeet, romahdukset. Mutta he pitivät toisistaan kiinni. Nukkuivat aluksi vierekkäin — kuin sykkivät sydämet vierellä olisivat karkottaneet pimeyden. Joskus Polina tunsi, miten äiti värisi unessa ja kuiskasi:
”Anteeksi… anteeksi, etten nähnyt…” 👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
