Mikael käveli puistotien varrella, puhelin korvallaan, hymyillen kuin pikkupoika. Auringonvalo siivilöityi puiden oksien lomasta, hellien hänen kasvojaan, ja hänen sydämessään kaikui tuttu, lämmin sävel. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt ja hän olisi palannut siihen huolettomaan nuoruuteen, jolloin elämä oli pelkkää löytöretkeä.
— Max! Ajattele nyt — kuinka monta vuotta siitä on?! Tuntuu kuin elettäisiin aivan toista elämää. Me oltiin vain kaksi huliviliä täynnä haaveita… ja nyt? Kaksi aikuista miestä, taskut täynnä muistoja!
Toisessa päässä vastasi ystävän käheä ja iloinen ääni:
— Kokonainen aikakausi, Micke! Vähintään kymmenen vuotta! Ymmärrätkö, miten paljon kaikki on muuttunut? Soitin jo Sandrolle: “Nyt kokoonnutaan, eikä keskustella enää!” On tullut aika. Ei saa hukata enää hetkeäkään.
Mikael nauroi, antautuen nostalgialle.
— Mutta nyt ei sitten mitään entisajan juttuja, — lisäsi Max. — Mulla on nykyään vaimo, kaksi tytärtä, ja koko perheenisän arki. Unohda ne kattobileet kitaroineen ja poliisien kanssa karkailut. Nyt mennään teemukeilla ja viltillä!
— Entä sinä? — kysyi Max sitten uteliaana. — Oletko jo asettunut aloillesi, vai vieläkin kultainen poikamies?
Tuo kysymys sai Mikaelin sisällä aina aikaan pienen piston. Hän rakasti vapauttaan, mutta yksinäisyys oli kuin hiekanjyvä kengässä – ärsyttävä ja pysyvä. Hänellä oli kaikki: menestynyt ura, rahaa, maine. Mutta rakkaus… se oli aina kiertänyt häntä kaukaa. Kerran hän oli melkein mennyt naimisiin, mutta viime hetkellä totuus morsiamen menneisyydestä sai hänet muuttamaan mielensä. Seuraava suhde oli vielä pahempi: nainen rakasti hänen pankkitiliään, ei häntä itseään.
— Melkein… — vastasi Mikael salaperäisesti mutta itsevarmasti. — Olen jo hyvin lähellä.
— Ihan totta?! — huudahti Max innostuneena. — Vihdoinkin! No sitten meidän pitää järjestää kunnon illallinen – vaimoineen, lapsineen, maljoineen ja puheineen! Kunnon juhla!
Mikael nyökkäsi ja hymyili, teeskennellen varmuutta. Mutta heti kun puhelu päättyi, todellisuus iski vasten kasvoja: hänellä ei ollut tyttöystävää.
Hän ei halunnut valehdella ystävilleen, mutta ei myöskään nolata itseään. Hän tarvitsi ”kumppanin” – tai tarkemmin sanottuna, jonkun esittämään sellaista. Kaunis, hillitty, älykäs. Mutta mistä sellainen löytyisi?
Näyttelijät ja tuttavat suljettiin heti pois – liian riskialtista. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät työpaikan naiset. Noin viisikymmentä naista. Eikö yksikään sopisi?
Loppupäivän hän tarkkaili heitä kuin ohjaaja, joka etsii täydellistä näyttelijää rooliin. Mutta turhaan. Joko naimisissa, tai muuten vain vääriä.
Kun hän palasi toimistoonsa, hän oli uupunut ja pettynyt.
Silloin hän tuli. Hiljaa, ripeästi, katse lattiaan suunnattuna – siivooja. Mikael huomasi hänet oikeasti ensimmäistä kertaa. Nuori, siisti, liikkeissään sulava. Liian elegantti siivoojaksi.
— Anteeksi, en tiennyt, että olitte vielä täällä, — sanoi hän ujosti.
— Ei se mitään, siivotkaa vaan, — vastasi Mikael.
Hetken kuluttua hän kysyi uteliaasti:
— Mikä teidän nimenne on?
— Kristiina. Te olette herra Mikael, eikö niin?
— Kuinka kauan olette työskennellyt täällä?
— Kolme kuukautta. Yleensä tulen, kun kaikki muut ovat jo lähteneet.
Hänen puheensa oli huoliteltua, ääni rauhallinen. Se kiinnitti Mikaelin huomion.
— Saanko kysyä, miksi teette tätä työtä? Käytöksenne ja puhetyylinne perusteella voisi kuvitella teidän olevan jollain toisella alalla.
Kristiina hymyili, loukkaantumatta:
— Kaikki työ on arvokasta. Eivät kaikki siivoojat ole huolimattomia ja epämiellyttäviä, vai mitä?
Mikael naurahti.
— Totta, mutta jäitte silti mieleeni…
Hän selitti:
— Minulla on pieni poika. Hänen isänsä katosi elämästämme. Jouduin keskeyttämään opintoni, mutta yritän jatkaa niitä. Teen töitä silloin kun voin, ja naapurini auttaa pojan kanssa.
— Sen täytyy olla rankkaa… — totesi Mikael, vaikuttuneena.
— Kyllä me pärjätään.
Kun hän oli saanut työnsä valmiiksi ja oli lähdössä, Mikael pysäytti hänet:
— Odottakaa hetki. Minulla olisi ehdotus.
— Toivottavasti ei mitään outoa… — Kristiina nosti kulmaansa epäluuloisena.
— Ei mitään sellaista! — Mikael nauroi. — Tämä on täysin asiallista. Tarvitsisin ”seurustelukumppanin” illalliselle ystävien kanssa. Voin maksaa siitä. Rehellistä ja selkeää.
Kristiina kuunteli, hieman hämmentyneenä. Sitten hän hymyili.
— Tiedättekö, minä halusin joskus ryhtyä näyttelijäksi. Ehkä tämä on hetkeni. Mutta entä poikani?
— Ota hänet mukaan. Kerron, että hänen isänsä jätti teidät. Eihän se ole edes valhe.
Kristiina mietti hetken. Sitten, katsoen Mikaelia suoraan silmiin, hän sanoi hiljaa mutta päättäväisesti:
— Hyvä on. Suostun.
Mikael tunsi valtavan helpotuksen. Hän ei ollut odottanut suostumusta.
— Ihanko totta? Kristiina, pelastatte minut! Lupaan, ette kadu tätä!
Myöhemmin hän tapasi Kristiinan ulko-ovella:
— Oletko valmis? Käydään ensin hakemassa poikasi.
Kaksi tuntia myöhemmin he saapuivat Mikaelin huvilalle. Suuri, moderni — mutta kylmä. Kristiina katseli ympärilleen uteliaasti.
— Asutko täällä yksin? Eikö täällä ole vähän… tyhjää?
Mikael katsoi ympärilleen. Hän oli aina pitänyt taloa menestyksen symbolina. Nyt se tuntui tyhjältä.
— Haluatko, että sytytän takan? — hän ehdotti, rikkoakseen hiljaisuuden.
Seuraavien päivien aikana Kristiina ja hänen poikansa jäivät taloon. Ja jokin muuttui. Talo heräsi eloon. Ruoan tuoksu, lapsen nauru, tiskit altaassa… ja ennen kaikkea tunne, että joku odotti häntä kotona.
Iltaa ennen illallista Mikael kysyi:
— Mistä voisin tilata hyvää ruokaa?
Kristiina nauroi.
— Mutta mehän ollaan vain muutama! Tehdään kaikki itse. Sinä grillaat, minä hoidan loput.
— Oletko varma? En ole koskaan grillannut…
— Juuri siksi pitää aloittaa nyt!
Ja niin he tekivät. Aito illallinen, tehty itse, naurun ja improvisoinnin siivittämänä.
Kun vieraat saapuivat, vaimot esittäytyivät:
— Hauska tutustua, minä olen Angelina. Ja sinä?
— Kristiina. Ilo minun puolellani. Olen vielä… koeajalla, — hän sanoi leikillään.
Max katsoi Mikaelia:
— Vihdoinkin valitsit oikein, veli!
— Nyt riittää, — Mikael nauroi.
Kun kaikki olivat paikalla ja Mikael seisoi grillin ääressä, Sandro virnisti:
— Älä sano, että teit kaiken itse?
— Alusta loppuun, — Mikael sanoi ylpeänä. — Jopa sipulit. Itkin kuin ”Titanicin” lopussa.
Ilta oli täydellinen. Myöhemmin Angelina huokaisi:
— Täydellistä olisi vielä pieni musiikkihetki…
Kristiina nousi ja käveli pianon luo. Kun hän alkoi soittaa, huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Sävelet olivat kevyitä ja kauniita. Kukaan ei puhunut. Mikael katsoi häntä haltioituneena.
Ja silloin hän tajusi: hän ei halunnut päästää häntä menemään.
Kun vieraat olivat lähteneet ja poika nukkui hänen sylissään, Mikael kysyi:
— Jäättehän vielä täksi yöksi? Egor on aivan poikki.
Kristiina katsoi häntä silmiin:
— Huomenna se olisi vielä vaikeampaa lähteä…
Myöhemmin, kun he hyvästelivät, hän kuiskasi:
— Kaikki tapahtui niin nopeasti…
Yksin terassilla Mikael katseli tähtiä, viskilasi kädessään. Sitten tuli viesti.
Sandrolta: “Jos päästät hänet menemään, olet hullu.”
Hetken päästä Maxilta: “Kadehdin sinua. Minulla se on jo ohi. Sinulla vasta alkaa. Älä hukkaa sitä.”
Mikael nousi päättäväisenä, koputti Kristiinan oveen.
— Tule kanssani hetkeksi ulos?
Kristiina tuli, hieman hämmästyneenä.
— Mikä on?
— Jääkää. Sinä ja poikasi. Ainaiseksi.
— Mutta… mehän tunnetaan vasta kolme päivää, Mikael…
— Silti tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut aina. En halua enää elämää ilman teitä.
Kristiina epäröi. Sitten, hiljaa:
— En minäkään tiedä enää, miten jatkaa ilman sinua…
Mikael tarttui hänen käsiinsä, katsoi silmiin ja kuiskasi:
— Olen etsinyt sinua koko elämäni.
— Ja minä… odotin, että löydät minut.
Ja niin, talossa, joka ennen kaikui tyhjyyttään, syttyi vihdoin kodin lämpö.
Rikas mies kutsui siivoojan ja hänen poikansa hienolle illalliselle pilkatakseen heitä – mutta kun nainen istui pianon ääreen… kaikki hiljenivät.
Mikael käveli puistotien varrella, puhelin korvallaan, hymyillen kuin pikkupoika. Auringonvalo siivilöityi puiden oksien lomasta, hellien hänen kasvojaan, ja hänen sydämessään kaikui tuttu, lämmin sävel. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt ja hän olisi palannut siihen huolettomaan nuoruuteen, jolloin elämä oli pelkkää löytöretkeä.
— Max! Ajattele nyt — kuinka monta vuotta siitä on?! Tuntuu kuin elettäisiin aivan toista elämää. Me oltiin vain kaksi huliviliä täynnä haaveita… ja nyt? Kaksi aikuista miestä, taskut täynnä muistoja!
Toisessa päässä vastasi ystävän käheä ja iloinen ääni:
— Kokonainen aikakausi, Micke! Vähintään kymmenen vuotta! Ymmärrätkö, miten paljon kaikki on muuttunut? Soitin jo Sandrolle: “Nyt kokoonnutaan, eikä keskustella enää!” On tullut aika. Ei saa hukata enää hetkeäkään.
Mikael nauroi, antautuen nostalgialle.
— Mutta nyt ei sitten mitään entisajan juttuja, — lisäsi Max. — Mulla on nykyään vaimo, kaksi tytärtä, ja koko perheenisän arki. Unohda ne kattobileet kitaroineen ja poliisien kanssa karkailut. Nyt mennään teemukeilla ja viltillä!
— Entä sinä? — kysyi Max sitten uteliaana. — Oletko jo asettunut aloillesi, vai vieläkin kultainen poikamies?
Tuo kysymys sai Mikaelin sisällä aina aikaan pienen piston. Hän rakasti vapauttaan, mutta yksinäisyys oli kuin hiekanjyvä kengässä – ärsyttävä ja pysyvä. Hänellä oli kaikki: menestynyt ura, rahaa, maine. Mutta rakkaus… se oli aina kiertänyt häntä kaukaa. Kerran hän oli melkein mennyt naimisiin, mutta viime hetkellä totuus morsiamen menneisyydestä sai hänet muuttamaan mielensä. Seuraava suhde oli vielä pahempi: nainen rakasti hänen pankkitiliään, ei häntä itseään.
— Melkein… — vastasi Mikael salaperäisesti mutta itsevarmasti. — Olen jo hyvin lähellä.
— Ihan totta?! — huudahti Max innostuneena. — Vihdoinkin! No sitten meidän pitää järjestää kunnon illallinen – vaimoineen, lapsineen, maljoineen ja puheineen! Kunnon juhla!
Mikael nyökkäsi ja hymyili, teeskennellen varmuutta. Mutta heti kun puhelu päättyi, todellisuus iski vasten kasvoja: hänellä ei ollut tyttöystävää. ⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇0
