Poikaystäväni vaati, että kävisin suihkussa kahdesti päivässä – hänen outo vaatimuksensa sai järkevän selityksen vasta, kun tapasin hänen äitinsä.

Aluksi se vaikutti pieneltä omituisuudelta. Olin juuri muuttanut Markuksen luo, ja yhteinen elämä tuntui alkavan lupaavasti. Hän oli huomaavainen, siisti ja täsmällinen — ehkä liiankin. Ensimmäisinä viikkoina hän muistutti minua lempeästi: “Muista käydä illalla suihkussa.” Pian se muuttui ehdottomaksi säännöksi.

— Aamuin illoin, aina, — hän sanoi kerran vakavana, ikään kuin olisi puhunut jostain elämän ja kuoleman asiasta. — Se on… tärkeää.

Kysyin miksi, mutta hän vain hymyili hermostuneesti ja vaihtoi puheenaihetta.

“Ehkä hänellä on joku hygieniahäiriö,” ajattelin. En halunnut riidellä — rakastin häntä, ja jos tuollainen pieni rutiini teki hänet onnelliseksi, miksi en mukautuisi?

Mutta vähitellen se alkoi tuntua oudolta. Hän huomasi heti, jos olin jättänyt suihkun väliin. Hän saattoi koskettaa kaulaani ja vetää kätensä pois nopeasti, kuin olisi pelännyt likaa.

— Kävitkö varmasti? — hän kysyi kerran hiljaa, ja hänen silmissään välähti pelko, ei inho.

Silloin aloin ymmärtää, ettei kyse ollut vain puhtaudesta.

Kutsu kotiin

Eräänä viikonloppuna Markus kertoi, että oli aika tavata hänen äitinsä. Hän asui vanhassa, mutta hyvin hoidetussa talossa meren rannalla.

— Äiti arvostaa siisteyttä, — hän sanoi, vilkaisten minua merkitsevästi. — Käythän ennen lähtöä suihkussa?

Nauroin ja vastasin, että tietenkin. Mutta hänen kasvoillaan ei ollut hymyn häivääkään.

Ensikohtaaminen

Kun saavuimme talolle, ilma oli täynnä laventelin tuoksua. Kaikki kiilsi: lattiat, portaat, jopa ovenkahvat. Nainen, joka avasi oven, oli kuin kuvasta — pitkä, hoikka ja täysin valkoinen: valkoinen mekko, valkoiset hansikkaat, jopa hiukset hopeanvaaleat.

— Tervetuloa, lapsi, — hän sanoi pehmeästi. — Mutta ennen kuin tulet sisään… sinun täytyy puhdistautua.

Luulin, että se oli vitsi. Mutta Markus ei nauranut. Hän vain nyökkäsi äidilleen ja ohjasi minut kylpyhuoneeseen.

Seremonia

Se, mitä näin, sai minut sanattomaksi. Koko kylpyhuone oli päällystetty peileillä — katto, lattia, seinät. Keskellä seisoi marmorinen suihkukaappi, jonka ympärillä paloi kymmeniä valkoisia kynttilöitä.

Markuksen äiti ojensi minulle valkoisen pyyhkeen ja pienen hopeisen kulhon.

— Tämä on perinteemme, — hän sanoi. — Jokainen, joka tulee osaksi perhettämme, käy läpi puhdistautumisen.

Yritin naurahtaa. — Te tarkoitatte varmaan symbolisesti?

— Ei, rakas. Kirjaimellisesti. — Hän katsoi minua suoraan silmiin, ja hänen katseensa oli lempeä mutta järkkymätön.

Markus seisoi ovella. Hän ei sanonut mitään. Hänen ilmeensä oli oudon tyhjä, kuin hän olisi itsekin ollut osa seremoniaa, ei sen ohjaaja.

Pakotettu rituaali

Vastahakoisesti astuin suihkuun. Vesi oli jääkylmää. Äiti seisoi aivan vieressä, seuraten jokaista liikettäni kuin varmistuakseen, että teen kaiken “oikein”. Hän lausui hiljaa jotain — rukouksen tai loitsun kaltaista.

Kun astuin ulos, hän ojensi minulle uuden pyyhkeen ja asetti käden otsalleni.

— Nyt olet puhdas. Markus voi olla rauhassa.

Hänen äänensä värähti, ja katsoessaan minua hän hymyili surullisesti.

Totuuden varjot

Seuraavien viikkojen aikana Markus muuttui. Hän nukkui levottomasti, heräsi öisin, ja joskus löysin hänet istumassa pimeässä kylpyhuoneessa ilman valoa.

Kerran kuulin hänen puhuvan äidilleen puhelimessa:

— Hän… hän tuoksuu vielä elämältä. Se ei lähde pois.

Sydämeni jähmettyi. Mitä se tarkoitti?

Vierailu toistuu

Eräänä yönä menimme uudelleen hänen äitinsä luo. Markus sanoi, että se oli “perhepäivä”. Kun astuimme sisään, tunsin heti saman laventelin ja kosteuden sekoituksen. Mutta tällä kertaa äidin hymy oli jäykkä.

— Hän ei ole vielä täysin puhdistunut, — nainen sanoi poikaansa vilkaisten.

— Hän yrittää, äiti, — Markus vastasi hiljaa.

Äiti nyökkäsi ja tarttui käteeni. Hänen sormensa olivat kylmät. Hän johdatti minut jälleen peilikylpyhuoneeseen.

Mutta tällä kertaa hän ei ojentanut pyyhettä. Hän avasi vanhan, raskaasti kaiverretun puisen laatikon ja otti sieltä pienen lasipullon, jonka sisällä oli kirkasta nestettä.

— Tämä on viimeinen vaihe, — hän kuiskasi. — Nyt ymmärrät, miksi vesi ei riitä.

Paljastus

En ehtinyt vastata, kun Markus astui sisään. Hän katsoi minua ja sanoi hiljaa:

— Äiti on oikeassa. Meidän suvussamme on kirous. Vesi on ainoa, joka pitää sen loitolla. Jos lakkaamme peseytymästä, se… palaa.

— Mikä se? — kysyin, ja ääneni värisi.

Äiti hymyili. — Varjo, joka tappoi hänen isänsä. Jäljelle jäi vain lika, joka ei koskaan peseytynyt pois.

Hänen sanansa kaikuivat päässäni kuin hulluus. Markus tarttui käteeni, epätoivoisesti.

— Siksi pyysin sinua. En halua menettää sinua.

Silloin ymmärsin, että heidän elämänsä oli pelkoa. He eivät peseytyneet siksi, että rakastivat puhtautta, vaan siksi, että pakenivat menneisyyttään — ehkä mielisairautta, ehkä todellista tragediaa.

Loppu

Seuraavana aamuna lähdin. Markus ei estänyt minua. Hän vain seisoi kynnyksellä ja sanoi hiljaa:

— Jos joskus tunnet, että pimeys lähestyy… mene suihkuun.

Sitten ovi sulkeutui hänen ja minun välilleni lopullisesti.

Vuodet ovat kuluneet, mutta joskus, sateisina iltoina, vesi valuu ihollani ja mieleeni palaa se kylpyhuone täynnä peilejä. Siellä, missä puhtaus oli enemmän kuin tapa — se oli taika, suojelu ja vankila.

Ja vaikka järkeni sanoo, että kaikki oli vain harha, joskus, kun sammutan valot, näen peilistä äidin kalpeat kasvot kuiskaamassa:

“Älä unohda vettä. Varjo ei unohda sinua.”