Olen Katri, sairaanhoitaja. Olen tehnyt vuosien ajan pitkiä ja hektisiä työvuoroja. Työ on raskasta, mutta rakastan sitä silti.
Sairaanhoitajana oleminen tarkoittaa, että huolehdin ihmisistä, pysyn rauhallisena paineen alla ja ratkon ongelmia nopeasti. Mutta mikään kokemukseni ei valmistanut minua siihen, mitä poikaystäväni Lauri sai aikaan.
Olimme seurustelleet noin vuoden, kun muutimme yhteen. Tiesin Laurin olevan läheinen äitinsä kanssa, mutta en ajatellut sitä ongelmana.
Hän soitteli äidilleen kysyäkseen pesuaineista tai siitä, kuinka kana kypsennetään oikein. Se oli mielestäni söpöä – siihen asti, kunnes aloitimme yhteiselämän.
Ensimmäisenä päivänä uudessa kodissamme lähdin töihin normaaliin 12 tunnin vuoroon sairaalaan. Lounastauolla, juuri kun sain hengähdystauon taukotilassa, Lauri ilmestyi sairaalan aulaan. Hän näytti hermostuneelta ja piteli valkoista kauluspaitaa, jossa oli valtava ketsappitahra keskellä rintaa.
”Katri!” hän huusi niin, että koko aula kuuli. Työkaverit, potilaat – kaikki kääntyivät katsomaan.
”Lauri? Mitä ihmettä sinä täällä teet?” kysyin hämmästyneenä.
Hän nosti paidan kuin todisteen oikeussalissa. ”Sun täytyy pestä tämä. Tarvitsen sen tänä iltana.”
”Anteeksi mitä? Olen töissä.”
”No mutta eikö sairaalassa ole pesukoneita? Voisit heittää sen sinne skrubbi-pesuun. Tai voisit käydä nopeasti kotona. Mun äiti hoiti aina tällaiset asiat mulle, kun oli tärkeää menoa.”
Katsoin häntä epäuskoisena. ”Sä haluat, että lähden työvuorosta kotiin pesemään sun paidan, koska kaadoit siihen ketsappia?”
Lauri nyökkäsi ja hymyili, kuin se olisi ollut täysin järkevä pyyntö. ”Se on Samin synttäri-illallinen. Mä en voi mennä sinne näyttäen tältä. Se vie vaan hetken.”
Vastaanotossa istuva virkailija yritti tukahduttaa nauruaan. Poskiani kuumotti, kun huomasin kollegoideni vilkaisevan meitä huvittuneina.
”Hoidan sen,” sanoin kireästi hymyillen. ”Anna se paita. Tuon sen ravintolaan puhtaana. Voit vaihtaa siellä.”
Lauri ilahtui. ”Tiesin, että ymmärrät! Kiitti, kulta. Sä oot paras.”
Hän ojensi paidan ja lähti pois, huomaamatta sarkasmia äänessäni.
Seisoessani siellä paita käsissä, osastonhoitaja Sari tuli luokseni ja pudisti päätään hymyillen.
”No voi hyvänen aika. Sä olet napannut itsellesi oikean mammanpojan. Aiotko antaa sen mennä noin vain ohi?”
”En todellakaan”, sanoin virnistäen. ”Mulla on suunnitelma.”
Sari nauroi. ”Ota loppupäivä vapaaksi – mutta vain jos aiot opettaa sille pojalle jotain.”
Kiitin ja lähdin. Autossa matkalla kotiin soitin Laurin äidille.
”Katri! Miten ihana sairaanhoitajani voi?” hän vastasi iloisesti.
”Hei rouva Harjula. Minulla olisi asiaa Laurista.”
”Voi ei. Mitä se on tehnyt nyt?”
”Hän tuli sairaalaan ketsappitahraisessa paidassa ja vaati minua pesemään sen kesken työvuoron.”
Hiljaisuus. Sitten järkyttynyt huokaus. ”Mitä ihmettä? Se on jo liian vanha tuollaiseen. Olen pahoillani, Katri. Mitä voin tehdä auttaakseni?”
Hymyilin helpottuneena. ”Itse asiassa mulla on idea. Hän odottaa mun tuovan puhtaan paidan ravintolaan tänä iltana. Mitä jos sinä veisit sen – ja tekisit siitä hieman… ikimuistoisen?”
Illalla saavuin ravintolaan hieman myöhässä. Ilmassa leijui nauru, puheensorina ja astioiden kilinä. Löysin rauhallisen nurkkapöydän, josta näin hyvin mutta pysyin näkymättömissä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin rouva Harjula saapui. Hänellä oli siististi silitetty paita pukupussissa. Hän näytti päättäväiseltä – ja huvittuneelta.
Hän huomasi minut ja nyökkäsi. Osoitin Laurin pöytää, jossa tämä istui kavereidensa kanssa.
Rouva Harjula käveli suoraan heidän pöytäänsä korkokengät kopisten. ”Lauri, kultaseni!” hän huudahti ja heilutti pukupussia kuin pokaalia.
Laurin ilme muuttui sekunnissa. ”Äiti?”
”Pesin sun paitasi! En voinut antaa sun näyttää sotkuiselta. Ja pakkasin mukaan myös tahranpoistoliinoja, ihan varmuuden vuoksi.”
Laurin kaverit alkoivat nauraa. Ensin hiljaa, sitten ääneen. Yksi taputti. ”Voi että, äiti hoitaa edelleen pikku-ukon!”
”Lauri, muista servietti sylissä ja varo kastikkeita,” rouva Harjula sanoi lopuksi silittäen hänen kaulustaan.
Pöytä räjähti nauruun. Lauri yritti hymyillä mukana, mutta näytti lähinnä kärsivältä.
Silloin hän näki minut.
Katseemme kohtasivat. Hänen silmänsä suurenivat. Hän pudisti päätään kuin sanoakseen: Et tehnyt tätä.
Nostin lasini ja hymyilin viattomasti.
Lauri marssi pöytääni ja kuiskasi vihaisena: ”Otitko mun äidin mukaan tähän?”
”Sanoithan, että äitisi hoiti aina tällaiset. Ajattelin, että se olisi sinulle nostalgista.”
Hän huokaisi. ”Okei, okei. Olin idiootti. En olisi saanut sysätä tätä sun niskoille – varsinkaan kun olit töissä. Olen pahoillani.”
”Hyvä alku,” sanoin ja nostin kulmiani.
”Ja lupaan, etten enää oleta sun tai äidin hoitavan asioita, jotka mun pitää hoitaa itse.”
Hymyilin. ”Juuri sitä halusinkin kuulla.”
Kun Lauri palasi nolona ystäviensä luo, tunsin tyydytystä. Kyse ei ollut pelkästään nolauksesta – vaan siitä, että opin rajojen tärkeyden.
Muutamaa päivää myöhemmin Lauri yritti pestä vaatteitaan itse. Hän soitti minulle kolmesti pesutuvasta ja onnistui kutistamaan lempineuleensa.
”Hyvä kun olet söpö,” sanoin hänen pidellessään lapsen kokoista neuletta.
Lauri virnisti nolona. ”Yritän parhaani.”
Nauroin. Pitkä tie oli vielä edessä – mutta ainakin hän oli aloittanut matkan.
Poikaystäväni Tuli Työpaikalleni Likaisessa Paidassa ja Vaati Minua Pesemään Sen – Koska ’Hänen Äitinsä Aina Hoiti Sen’
Olen Katri, sairaanhoitaja. Olen tehnyt vuosien ajan pitkiä ja hektisiä työvuoroja. Työ on raskasta, mutta rakastan sitä silti.
Sairaanhoitajana oleminen tarkoittaa, että huolehdin ihmisistä, pysyn rauhallisena paineen alla ja ratkon ongelmia nopeasti. Mutta mikään kokemukseni ei valmistanut minua siihen, mitä poikaystäväni Lauri sai aikaan.
Olimme seurustelleet noin vuoden, kun muutimme yhteen. Tiesin Laurin olevan läheinen äitinsä kanssa, mutta en ajatellut sitä ongelmana.
Hän soitteli äidilleen kysyäkseen pesuaineista tai siitä, kuinka kana kypsennetään oikein. Se oli mielestäni söpöä – siihen asti, kunnes aloitimme yhteiselämän.
Ensimmäisenä päivänä uudessa kodissamme lähdin töihin normaaliin 12 tunnin vuoroon sairaalaan. Lounastauolla, juuri kun sain hengähdystauon taukotilassa, Lauri ilmestyi sairaalan aulaan. Hän näytti hermostuneelta ja piteli valkoista kauluspaitaa, jossa oli valtava ketsappitahra keskellä rintaa.
”Katri!” hän huusi niin, että koko aula kuuli. Työkaverit, potilaat – kaikki kääntyivät katsomaan.
”Lauri? Mitä ihmettä sinä täällä teet?” kysyin hämmästyneenä.
Hän nosti paidan kuin todisteen oikeussalissa. ”Sun täytyy pestä tämä. Tarvitsen sen tänä iltana.”
”Anteeksi mitä? Olen töissä.”
”No mutta eikö sairaalassa ole pesukoneita? Voisit heittää sen sinne skrubbi-pesuun. Tai voisit käydä nopeasti kotona. Mun äiti hoiti aina tällaiset asiat mulle, kun oli tärkeää menoa.”
Katsoin häntä epäuskoisena. ”Sä haluat, että lähden työvuorosta kotiin pesemään sun paidan, koska kaadoit siihen ketsappia?”👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
