Poika työnsi halvaantuneen isänsä pyörätuoleineen suoraan uima-altaaseen. Hän uskoi, ettei isä pääsisi enää koskaan ylös vedestä ja että koko omaisuus, yritys ja pankkitilit jäisivät hänelle.

Mutta hän ei voinut aavistaa, millaisen hinnan hän joutuisi maksamaan teostaan.

Vakava aivohalvaus oli muuttanut isän elämän hetkessä. Aiemmin määrätietoinen ja menestynyt liikemies oli nyt täysin muiden avun varassa. Hän ei pystynyt puhumaan, liikuttamaan jalkojaan eikä käsiään. Ainoastaan hänen silmänsä kertoivat, että hän ymmärsi kaiken ympärillään tapahtuvan. Vasemmassa kädessä etusormi liikahti toisinaan heikosti, kuin viimeisenä merkkinä siitä, ettei hänen tahtonsa ollut kokonaan kadonnut.

Lääkärit eivät menettäneet toivoaan. He sanoivat, että kuntoutuminen voisi olla mahdollista, mutta se vaatisi aikaa, kärsivällisyyttä ja pitkää hoitoa. Kukaan ei osannut luvata, palaisiko mies koskaan ennalleen.

Aluksi hänen poikansa näytteli täydellistä huolehtijaa. Hän toi ateriat ajallaan, kuljetti isäänsä hoitoihin, vaihtoi tämän vaatteet ja istui iltaisin hänen vierellään. Kun hoitajia tai naapureita oli paikalla, hän puhui lempeällä äänellä.

— Älä huoli, isä. En jätä sinua koskaan, hän vakuutti hymyillen.

Mutta hymy katosi aina, kun muut eivät olleet näkemässä.

Kuukausien kuluessa pojan kärsivällisyys alkoi murentua. Hän oli väsynyt hoitamaan ihmistä, joka ei voinut kiittää, vastata tai puolustautua. Hän huokaili raskaasti, ärtyi pienistä asioista ja katsoi isäänsä yhä useammin kylmällä, välinpitämättömällä katseella.

Eräänä iltana hän avasi pöydälle kansion, jossa oli yrityksen asiakirjoja, kiinteistöpapereita ja pankkitietoja. Hän selasi niitä pitkään, puristi leukansa yhteen ja mutisi hiljaa:

— Niin kauan kuin sinä hengität, kaikki kuuluu sinulle. Minä olen odottanut jo tarpeeksi.

Isällä oli menestyvä yritys, suuri talo ja huomattava omaisuus. Poika oli olettanut, että isä järjestäisi perintöasiat hänen edukseen pian sairastumisen jälkeen. Mutta mitään ei tapahtunut. Isä ei ollut allekirjoittanut uusia asiakirjoja, eikä hänen terveydentilansa sallinut päätöksiä, joiden laillisuutta kukaan voisi varmistaa.

Silloin pojan mieleen nousi ajatus, jota hän ei enää yrittänyt karkottaa.

Seuraavana päivänä hän vei isänsä pyörätuolissa talon takapihalle, jossa yksityinen uima-allas välkehti auringossa. Hän pysähtyi altaan reunalle ja tarkasti ympäristön. Piha oli hiljainen. Naapureita ei näkynyt, eikä kukaan tuntunut katsovan.

— Kaikki luulevat tätä onnettomuudeksi, hän kuiskasi.

Isän silmät suurenivat kauhusta. Hän katsoi poikaansa kuin pyytäen tätä lopettamaan. Vasemman käden etusormi nyki epätoivoisesti, mutta se oli ainoa vastarinta, johon hän kykeni.

Poika tarttui pyörätuolin kahvoihin tiukemmin.

Sitten hän työnsi.

Pyörätuoli syöksyi altaaseen raskaalla loiskahduksella ja katosi veden alle. Poika jäi hetkeksi katsomaan aaltoilevaa pintaa. Sen jälkeen hän kääntyi rauhallisesti ympäri ja käveli pois.

— Nyt se on ohi, hän kuiskasi itselleen.

Hän ei kuitenkaan tiennyt, että juuri silloin kadulla talon ohi kulki lenkiltä palaava mies. Tämä kuuli voimakkaan roiskeen ja vilkaisi aidan suuntaan. Altaassa hän näki pyörätuolin ja veden alle vajonneen ihmisen.

— Hyvä luoja! Siellä on joku! mies huusi.

Ajattelematta omaa turvallisuuttaan hän hyppäsi altaaseen vaatteet päällään. Vesi oli syvää, ja pyörätuolin irrottaminen oli vaikeaa, mutta mies ei luovuttanut. Hän onnistui vetämään vanhuksen pintaan ja nostamaan tämän altaan reunalle. Sitten hän soitti välittömästi hätänumeroon ja huusi apua.

Ambulanssi saapui nopeasti. Ensihoitajat työskentelivät kiireesti, ja lopulta isän hengitys saatiin palautettua. Hänet kuljetettiin sairaalaan tarkkailuun.

Kun poika saapui sairaalalle, hän esitti järkyttynyttä. Hän puristi käsiään yhteen, pudisteli päätään ja puhui poliiseille vapisevalla äänellä.

— En ymmärrä, miten näin saattoi käydä. Käänsin selkäni vain hetkeksi.

Mutta hänen esityksensä ei kestänyt kauan.

Yksi poliiseista katsoi häntä rauhallisesti ja sanoi:

— Teidän täytyy tulla kanssamme.

— Miksi? En ole tehnyt mitään, poika vastasi nopeasti.

Poliisi ei korottanut ääntään.

— Altaan läheisyydessä oli valvontakamera. Se tallensi kaiken.

Pojan kasvot valahtivat kalpeiksi.

Videolta näkyi selvästi, kuinka hän toi pyörätuolin tarkoituksella aivan altaan reunalle, tarkkaili ympäristöä, varmisti ettei kukaan ollut lähellä ja työnsi sitten isänsä veteen. Tallenteessa näkyi myös, kuinka hän poistui paikalta pysähtymättä auttamaan.

Sen jälkeen kiistäminen oli mahdotonta.

Tutkinnan aikana paljastui vielä toinen asia. Isä oli ehtinyt laatia testamentin vähän ennen sairastumistaan. Siinä oli erityinen ehto: jos poika vahingoittaisi häntä tai todettaisiin syylliseksi rikokseen häntä vastaan, poika menettäisi automaattisesti kaiken oikeutensa perintöön.

Koko omaisuus, yritys ja varat siirtyisivät hyväntekeväisyyssäätiölle sekä osittain yrityksen työntekijöille, jotka olivat vuosien ajan työskennelleet uskollisesti isän rinnalla.

Poika oli halunnut kaiken nopeasti. Hän oli valmis uhraamaan oman isänsä saadakseen rahaa, valtaa ja omaisuutta.

Lopulta hän ei saanut mitään.

Vanhus puolestaan jäi eloon tuntemattoman ohikulkijan rohkeuden ansiosta. Vaikka hän ei pystynyt puhumaan, hänen silmistään näkyi suru, kun hän ymmärsi totuuden: hänen oma poikansa oli antanut ahneuden voittaa kaiken sen, minkä perheen pitäisi merkitä.

Poika työnsi halvaantuneen isänsä pyörätuoleineen suoraan uima-altaaseen. Hän uskoi, ettei isä pääsisi enää koskaan ylös vedestä ja että koko omaisuus, yritys ja pankkitilit jäisivät hänelle. Mutta hän ei voinut aavistaa, millaisen hinnan hän joutuisi maksamaan teostaan.