— Njurka, senkin riiviö! Mihin sinä juokset märällä lattialla?! — kaikui lastenkodin käytävässä siivooja Valentina Jegorovnan närkästynyt ääni. — Saat vielä korvasi revityiksi, jos käsiini joudut!
Anja pinkaisi karkuun, väistellen hameenhelmaa ja yrittäen pysyä turvassa siivoojan vahvoilta käsiltä.
— Autan sinua huomenna siivouksessa! — huusi hän juostessaan.
— Apusi on minulle yhtä hyödyllinen kuin maito pukille! — mutisi Valentina, mutta jo ilman todellista vihaa.
— Mitä täällä tapahtuu, Valentina Jegorovna? — kasvattaja Jana astui esiin.
— Tämä nuori neiti juoksee kuin tulipalo olisi syttynyt. Vielä taittaa niskansa!
Anjalle riitti, että Valentina heilautti uhkaavasti sormeaan. Hän hihitti ja pysähtyi. Juuri tätä aikuista hän oli odottanut.
— Hei, Jana Albertovna, — hän sanoi hiljaa. — Voinko puhua kanssanne?
— Tietysti, rakas. Mutta sovitaan niin, ettei enää juosta märällä lattialla. Tule mukaan ja kerro, miten sinulla menee.
Uusi alku lastenkodissa
Anja oli tullut lastenkotiin vasta hiljattain. Hänen vanhempansa olivat kuolleet työmatkalta palatessaan. Isoäiti, joka jäi hänen huoltajakseen, ei kestänyt surua ja menehtyi muutamaa kuukautta myöhemmin.
Janan kanssa Anja kuitenkin löysi heti yhteisen kielen. Kun ketään ei ollut lähellä, hän sanoi kasvattajaa vain Janaksi — eikä tämä koskaan pannut pahakseen.
Pienestä pitäen Anjalla oli ollut lahja kieliin. Jo päiväkodissa huomattiin, että hän oppi nopeasti. Hänet laitettiin kouluun, jossa painotettiin englantia ja ranskaa. Jo ensimmäisiltä luokilta lähtien hän osallistui kilpailuihin ja olympialaisiin — ja aina palasi voittajana.
Jana tiesi tytön lahjakkuudesta ja tuki tätä parhaansa mukaan.
— Katsotaanpa arvosanojasi, — Jana otti päiväkirjan. Kaikki merkinnät olivat kiitettäviä. — Upea tyttö! Olen ylpeä sinusta. Mutta käytävillä ei saa juosta.
— Voinko käydä kaupungissa? — kysyi Anja. — Lupaan palata ajoissa, ennen iltatarkastusta!
— Hyvä on, mutta älä viivy, — muistutti Jana. — Muuten joudumme molemmat vaikeuksiin.
Janan oma tie
Jana oli työskennellyt lastenkodissa kolme vuotta. Hän tuli sinne 25-vuotiaana ja kiintyi Anjaan enemmän kuin kehenkään muuhun. Kollegat pudistelivat päätään.
— Jana Albertovna, et voi nostaa yhtä lasta muiden yläpuolelle, — he varoittivat.
Hän nyökkäsi, mutta sydäntään ei voinut muuttaa.
Jana oli tunnetun liikemiehen tytär, hotelliverkoston omistajan. Jo lapsena hän haaveili lasten kanssa työskentelemisestä, mutta isä näki hänelle toisen tulevaisuuden.
— Rakensin koko liiketoimintani sinua varten, ja sinä haluat hylätä sen! — hän huusi, kun sai tietää tyttärensä hakevan pedagogiseen. — Äitisi kääntyisi haudassaan!
— Hän olisi ymmärtänyt minua, — Jana vastasi. — En halua hotelleja. Haluan olla kasvattaja.
Isä lisäsi katkeroituneena: — Ja vain siksi, että äitisi kuoli synnytyksessäsi?
Näitä sanoja Jana ei koskaan antanut anteeksi. Hän lähti kotoa seuraavana päivänä, jätti viestin, ettei enää palaa.
Opiskeluvuodet olivat raskaita, mutta hän pärjäsi. Hän sai stipendejä, teki vapaaehtoistyötä ja eli säästeliäästi. Ensimmäisen kokemuksensa lasten kanssa hän sai keskuksessa, johon opettaja suositteli häntä.
Isä toivoi hänen vielä muuttavan mieltään, mutta Jana oli peräänantamaton.
Työtä ja ystävyyttä
Opintojen ohessa Jana työskenteli myös ravintolan tiskillä. Työ ei ollut raskasta, ja tiimi oli ystävällinen. Kun hän jo työskenteli lastenkodissa, hän jatkoi osa-aikaisesti samassa ravintolassa.
Siellä polut kohtasivat uudelleen. Anja oli kuullut, että Jana työskenteli toisessa paikassa, ja karkasi salaa katsomaan.
Oven edessä vartija pysäytti hänet. — Minne olet menossa, pikkuinen?
— Janan luo! — vastasi Anja päättäväisesti.
Vartija päästi hänet sisään, ja Jana yllättyi nähdessään tytön. Hän kuitenkin hymyili, halasi ja vei tämän henkilökunnan ruokalaan. Pian pöydälle ilmestyi höyryävä annos pilahvia ja suussa sulava jälkiruoka.
Siitä lähtien Anja poikkesi ravintolassa aina silloin tällöin. — Täällä on parempaa kuin lastenkodissa, — hän huokaili. — Kun kasvan, tulen itsekin ravintolaan töihin.
— Sitä varten pitää opiskella hyvin, — muistutti Jana lempeästi. — Ja sinä pystyt siihen.
Suru iskee
Eräänä päivänä Jana sai kauhean uutisen: hänen isänsä oli kuollut hiihtoturmassa vuorilla. Hän oli pitkään aikonut tehdä sovinnon, mutta ei ehtinyt.
Hautajaisissa oli paljon ihmisiä. Kaiken järjesti isän vanha ystävä ja liikekumppani Marat. Hän lohdutti itkevää Janaa.
Isä ja Marat olivat rakentaneet liiketoiminnan yhdessä, alkaen armeija-ajoista. Nyt Marat halusi puhua hotellien tulevaisuudesta, mutta Jana työnsi asian syrjään.
Kohtalokas kohtaaminen
Aikaa kului. Jana hautasi surunsa työhön. Mutta eräänä iltana ravintolan edessä Anja huomasi kaksi miestä. He keskustelivat englanniksi. Tyttö teeskenteli lukevansa ilmoitusta, mutta kuunteli tarkasti. Hän ymmärsi kaiken — elokuvat ja kieliopinnot olivat tehneet tehtävänsä.
Vanhempi mies kertoi tarvitsevansa rahaa vaimonsa leikkausta varten. Nuorempi, selvästi ulkomaalainen, kysyi hotellien osuudesta. Kävi ilmi, että toinen puolikas kuului Janalle, mutta kukaan ei tiennyt, missä hän oli.
Anja henkäisi niin kovaa, että miehet katsahtivat häneen. He eivät kuitenkaan epäilleet, että lapsi ymmärsi jokaisen sanan.
Hetken kuluttua miehet menivät sisään. Anja seurasi heitä, kiipesi esiintymislavalle ja tarttui mikrofoniin.
— Hyvää iltaa! — hän aloitti englanniksi, hieman jännittäen. — Minä olen Anja. Mutta se ei ole tärkeää. Tiedättehän, että hotellien toinen omistaja Jana on täällä. Hän ei tiedä tästä mitään. Ehkä olisi parempi puhua hänen kanssaan suoraan?
Yleisö hiljeni. Kaikki ihmettelivät tytön rohkeutta ja virheetöntä kieltä.
Kun Jana kuuli tästä, hänet kutsuttiin paikalle. Hän kohtasi Maratin kasvokkain.
— Jana, vihdoin löysin sinut! — mies huudahti.
Jana istui pöytään ja kuunteli. Marat kertoi vaimonsa sairaudesta ja tarjotusta kaupasta.
— Mitä sinä itse ajattelet, setä Marat? — Jana kysyi ja katsoi Anjaa.
Nuorempi mies, nimeltään Anthony, yritti puhua kömpelöllä venäjällä: — Hotellit… minä rakastan hotelleja! Jos olemme kumppaneita, voimme jatkaa.
Jana hymyili. — En ole kiinnostunut hoteleista. Ottakaa minun osuuteni ja antakaa rahat Maratille. Hän tarvitsee niitä enemmän.
Kaikki vaikenivat. Kukaan ei ollut odottanut tällaista ratkaisua.
Uusi perhe
Anthony oli tullut Venäjälle rakkauden perässä, mutta elämä oli pettänyt hänet. Silti hän ei luovuttanut, vaan rakensi uransa uudelleen. Nyt hän näki Janassa jotain erityistä.
Ajan myötä heidän välilleen syntyi läheisyys. Puolen vuoden kuluttua he menivät naimisiin. Pian he myös adoptoivat Anjan virallisesti ja antoivat tälle kodin ja perheen, jota hän oli aina kaivannut.
Jana jatkoi työtään lastenkodissa, myöhemmin hänestä tuli johtaja. Ravintolassa häntä tervehdittiin aina kuin vanhaa ystävää.
Ja jonkin ajan kuluttua perhe sai vielä yhden ilouutisen — Jana odotti omaa lasta.
Niin yhden naisen ja hänen kasvattityttönsä tavallinen elämä muuttui saduksi: täynnä rakkautta, toivoa ja onnellisia alkuja.
Orpo kuuli oudon keskustelun tuntemattomien ihmisten välillä ravintolassa… Se, mitä hän teki seuraavaksi, muutti hänen huoltajansa elämän ikuisiksi ajoiksi!
— Njurka, senkin riiviö! Mihin sinä juokset märällä lattialla?! — kaikui lastenkodin käytävässä siivooja Valentina Jegorovnan närkästynyt ääni. — Saat vielä korvasi revityiksi, jos käsiini joudut!
Anja pinkaisi karkuun, väistellen hameenhelmaa ja yrittäen pysyä turvassa siivoojan vahvoilta käsiltä.
— Autan sinua huomenna siivouksessa! — huusi hän juostessaan.
— Apusi on minulle yhtä hyödyllinen kuin maito pukille! — mutisi Valentina, mutta jo ilman todellista vihaa.
— Mitä täällä tapahtuu, Valentina Jegorovna? — kasvattaja Jana astui esiin.
— Tämä nuori neiti juoksee kuin tulipalo olisi syttynyt. Vielä taittaa niskansa!
Anjalle riitti, että Valentina heilautti uhkaavasti sormeaan. Hän hihitti ja pysähtyi. Juuri tätä aikuista hän oli odottanut.
— Hei, Jana Albertovna, — hän sanoi hiljaa. — Voinko puhua kanssanne?
— Tietysti, rakas. Mutta sovitaan niin, ettei enää juosta märällä lattialla. Tule mukaan ja kerro, miten sinulla menee.
Uusi alku lastenkodissa
Anja oli tullut lastenkotiin vasta hiljattain. Hänen vanhempansa olivat kuolleet työmatkalta palatessaan. Isoäiti, joka jäi hänen huoltajakseen, ei kestänyt surua ja menehtyi muutamaa kuukautta myöhemmin.
Janan kanssa Anja kuitenkin löysi heti yhteisen kielen. Kun ketään ei ollut lähellä, hän sanoi kasvattajaa vain Janaksi — eikä tämä koskaan pannut pahakseen.
Pienestä pitäen Anjalla oli ollut lahja kieliin. Jo päiväkodissa huomattiin, että hän oppi nopeasti. Hänet laitettiin kouluun, jossa painotettiin englantia ja ranskaa. Jo ensimmäisiltä luokilta lähtien hän osallistui kilpailuihin ja olympialaisiin — ja aina palasi voittajana.
Jana tiesi tytön lahjakkuudesta ja tuki tätä parhaansa mukaan.
— Katsotaanpa arvosanojasi, — Jana otti päiväkirjan. Kaikki merkinnät olivat kiitettäviä. — Upea tyttö! Olen ylpeä sinusta. Mutta käytävillä ei saa juosta.
— Voinko käydä kaupungissa? — kysyi Anja. — Lupaan palata ajoissa, ennen iltatarkastusta!
— Hyvä on, mutta älä viivy, — muistutti Jana. — Muuten joudumme molemmat vaikeuksiin…👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
