Kun anoppi ilmoitti, että meille olisi tulossa sukulaisia kylään maaseudulta, olin aluksi iloinen. Ajattelin, että pari vanhempaa tätiä tulisi pariksi päiväksi, joisi teetä, juttelisi mukavia ja lähtisi takaisin kotiin. Mikäs siinä – olin jopa odottavalla mielellä. Mutta ilo vaihtui nopeasti järkytykseen, kun anoppi tokaisi:
— He nukkuvat sinun huoneessasi. Siellä on mukavampaa, pehmeämpi sänky ja parempi ilmapiiri.
Minulla meni hetki tajuta, mitä hän juuri sanoi.
— Anteeksi mitä? Minun huoneessani? Minun sängyssäni? Missä ihmeessä minä sitten nukun?
— Nuku keittiössä. Olethan nuori – nuori nukkuu missä vain. Maalaisihmiset ovat väsyneitä ja tarvitsevat kunnon lepoa, anoppi sanoi sen enempää empimättä ja alkoi jo kantaa tyynyjä ja peittoja huoneeseeni.
Minun huoneeseeni.
Vastustukseni törmäsi kylmään, läpitunkemattomaan seinään. Anoppi ei kuunnellut. Hänen mukaansa vieraat tarvitsivat parhaat olosuhteet. Hehän olivat iäkkäitä, heille piti antaa kunnioitusta. Ja minä – nuori, vahva, kestävä – voisin nukkua vaikka lattialla. Keittiössä.
Vieraat saapuivat juuri sopivasti – hymyilivät, ihailivat asuntoa, käyttäytyivät kuin olisivat saapuneet johonkin palatsiin. Sillä aikaa minä raahasin omaisuuteni keittiöön ja nielin pettymykseni.
Yritin vielä ehdottaa olohuoneen vuodesohvaa tai jopa ilmatäytteistä patjaa, mutta anoppi oli päättänyt:
— Vanhoilla ihmisillä menee selät pilalle tuolla sohvalla. Ja se vetää sieltä! Siinä ei nukuta.
Minua alkoi vapisuttaa. Keittiössä oli kylmä, epämukava, ja ennen kaikkea – nöyryyttävää. Minä olin perheenjäsen, mutta minut työnnettiin syrjään kuin tarpeeton tavara.
Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä voimakkaammin sisälläni kyti kapina. En voinut uskoa, että minun piti alistua ja luopua omasta tilastani vain ”kohteliaisuuden” nimissä. Jotain oli tehtävä.
Minä päätin: jos he haluavat minun huoneeni – saakoot sen. Mutta ei takuulla nautinnolla.
Menin kaapilleni ja otin sieltä pienen pullon piparminttuöljyä. Erittäin voimakasta, lähes polttavaa eteeristä öljyä. Kun vieraat olivat kylpyhuoneessa, kävin nopeasti huoneessani ja tiputin öljyä reilulla kädellä tyynyihin, lakanoihin, jopa patjaan.
Hetkessä huone täyttyi voimakkaasta, silmiä kirvelevästä tuoksusta. Hengittäminen oli vaikeaa, silmät vuotivat. Ja se oli vasta alkua.
Vielä yksi temppu: otin aromilampun ja täytin sen etikalla. Kyllä, juuri sillä terävällä, joka saa silmät pyörimään päässä. Sytytin sen ja livahdin takaisin keittiöön – ja jäin odottamaan.
Ei kulunut kuin vartti, kun sirkus alkoi.
Yksi tädeistä ryntäsi ulos huoneestani yskien ja huitoen käsillään ilmaa.
— Mitä ihmettä! Siellä on ihan hirveä haju! Silmiä kirvelee!
Anoppi meni huoneeseen ja tuli saman tien takaisin nenäänsä pidellen.
— Herran tähden, mikä täällä lemuaa?! Onko täällä joku kaasu- tai homeongelma?!
Kohautin olkapäitäni viattomana.
— En tiedä… Ehkä ilmanvaihdossa on jotain vialla? Tai ehkä vanha patja… Itsehän nukuin koko ajan keittiössä, en huomannut mitään…
Tulos? Vieraat siirrettiin olohuoneeseen, kuten olin alun perin ehdottanut.
Anoppi, joka yritti vielä säilyttää ylpeytensä, ilmoitti muka välinpitämättömästi:
— Minulle kelpaa mikä tahansa paikka. Minä menen keittiöön.
Minä puolestani hiivin takaisin omaan huoneeseeni. Tuulettelin kunnolla, laitoin tuulettimen päälle ja vaihdoin petivaatteet. Lopulta painoin pääni omaan tyynyyn ja nukuin kuin prinsessa omassa linnassaan.
Siitä yöstä lähtien kukaan ei ole enää uskaltanut ehdottaa, että minun huoneeni annettaisiin vieraille.
Joskus pieni ovela suunnitelma voi palauttaa oikeudenmukaisuuden kotiin – ja samalla myös hyvän yöunen.
”Nuku keittiössä – olethan nuori”, sanoi anoppi ja antoi huoneeni vieraille. Mutta minä keksin keinon ajaa heidät ulos omasta huoneestani…
Kun anoppi ilmoitti, että meille olisi tulossa sukulaisia kylään maaseudulta, olin aluksi iloinen. Ajattelin, että pari vanhempaa tätiä tulisi pariksi päiväksi, joisi teetä, juttelisi mukavia ja lähtisi takaisin kotiin. Mikäs siinä – olin jopa odottavalla mielellä. Mutta ilo vaihtui nopeasti järkytykseen, kun anoppi tokaisi:
— He nukkuvat sinun huoneessasi. Siellä on mukavampaa, pehmeämpi sänky ja parempi ilmapiiri.
Minulla meni hetki tajuta, mitä hän juuri sanoi.
— Anteeksi mitä? Minun huoneessani? Minun sängyssäni? Missä ihmeessä minä sitten nukun?
— Nuku keittiössä. Olethan nuori – nuori nukkuu missä vain. Maalaisihmiset ovat väsyneitä ja tarvitsevat kunnon lepoa, anoppi sanoi sen enempää empimättä ja alkoi jo kantaa tyynyjä ja peittoja huoneeseeni.
Minun huoneeseeni.
Vastustukseni törmäsi kylmään, läpitunkemattomaan seinään. Anoppi ei kuunnellut. Hänen mukaansa vieraat tarvitsivat parhaat olosuhteet. Hehän olivat iäkkäitä, heille piti antaa kunnioitusta. Ja minä – nuori, vahva, kestävä – voisin nukkua vaikka lattialla. Keittiössä.
Vieraat saapuivat juuri sopivasti – hymyilivät, ihailivat asuntoa, käyttäytyivät kuin olisivat saapuneet johonkin palatsiin. Sillä aikaa minä raahasin omaisuuteni keittiöön ja nielin pettymykseni.
Yritin vielä ehdottaa olohuoneen vuodesohvaa tai jopa ilmatäytteistä patjaa, mutta anoppi oli päättänyt:
— Vanhoilla ihmisillä menee selät pilalle tuolla sohvalla. Ja se vetää sieltä! Siinä ei nukuta.
Minua alkoi vapisuttaa. Keittiössä oli kylmä, epämukava, ja ennen kaikkea – nöyryyttävää. Minä olin perheenjäsen, mutta minut työnnettiin syrjään kuin tarpeeton tavara.
Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä voimakkaammin sisälläni kyti kapina. En voinut uskoa, että minun piti alistua ja luopua omasta tilastani vain ”kohteliaisuuden” nimissä. Jotain oli tehtävä.
Minä päätin: jos he haluavat minun huoneeni – saakoot sen. Mutta ei takuulla nautinnolla.
Menin kaapilleni ja otin sieltä pienen pullon piparminttuöljyä. Erittäin voimakasta, lähes polttavaa eteeristä öljyä. Kun vieraat olivat kylpyhuoneessa, kävin nopeasti huoneessani ja tiputin öljyä reilulla kädellä tyynyihin, lakanoihin, jopa patjaan. 👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
