Neljäkymmenentenä päivänä miehensä kuoleman jälkeen nainen kohtasi hänet elävänä… Onko se edes mahdollista?

Joskus elämä tuo mukanaan sellaisia yllätyksiä, että on mahdotonta uskoa, mitä tapahtuu!

Erään nuoren naisen mies kuoli – äkillisesti ja traagisesti.

He molemmat olivat tuolloin vasta 35-vuotiaita, elämän parhaassa iässä, juuri kun elämä alkoi näyttää kaikki värinsä… Ja sitten kuolema. Julmaa ja sietämättömän tuskallista.

Juuri sitä tunsi nuori leski, kun hän matkusti toiseen kaupunkiin viettämään miehensä muistotilaisuutta neljäntenäkymmenentenä päivänä tämän kuolemasta. Mies oli haudattu kotiseudulleen, sinne missä hän oli syntynyt ja kasvanut. Sukulaiset vaativat sitä.

Kirkossa pidetyn muistohetken ja perinteisen muistopäivällisen jälkeen he lähtivät hautausmaalle. Matka oli raskas kaikille sukulaisille, mutta erityisesti leskelle.

Sydän hakkasi ja tuntui pysähtyvän rintaan, hengittäminen oli vaikeaa, silmissä pimeni, kyyneleet sumentivat kaiken valon.

— Rakkaani, miksi jätit minut? — nainen kuiskasi tuskin kuuluvasti katsoessaan miehensä muotokuvassa olevia sinisiä, huolettomia silmiä ja hymyä…

Kun kaikki valmistautuivat lähtemään, nainen pyysi saada jäädä hetkeksi yksin.

Hän halusi olla vielä hetken miehensä lähellä, puhua hänelle, kertoa kuinka hirveän pahalta tuntui ilman häntä, kuinka häntä kaipasi.

Paljon olisi ollut kerrottavaa sille, joka oli ollut hänen elämänsä rakkain ihminen. Oli… mutta nyt ei enää ollut.

Palattuaan kaupunkiin nainen päätti hieman piristyä, päästä pois kyynelistä, hengittää raitista ilmaa. Hän suuntasi pieneen puistoon, jossa he olivat usein käyneet miehensä kanssa, kun vierailivat hänen kotikaupungissaan.

Ylittäessään katua nainen näki yhtäkkiä, että erään liikennevaloissa pysähtyneen auton ratissa istui… hänen miehensä.

Mitä? Ei voi olla totta! Hän vain muistuttaa häntä kovasti… Uskomattoman paljon!!! Ei näin voi olla!

Nainen jopa pysähtyi nähdäkseen paremmin, kuka tuo oli – hän näytti täsmälleen samalta kuin hänen kuollut miehensä.

Ihmiset kulkivat ohi, tönien häntä, mutta hän seisoi kuin kiveen juurtuneena eikä pystynyt liikkumaan… Ilma ei tahtonut kulkea keuhkoihin, tuntui että hän pyörtyy…

Sitten liikennevalo vaihtui vihreäksi, autot lähtivät liikkeelle ja naisen oli kiirehdittävä kadun yli.

Hän vapisi… Leski ei ymmärtänyt, miten tämä oli edes mahdollista. Ei hän ollut menettänyt järkeään! Hän näki sen selvästi omin silmin — mies ratissa oli hänen miehensä…

Kerrottuaan miehensä sukulaisille tästä uskomattomasta tilanteesta, hän näki, kuinka heidän ilmeensä muuttuivat…

— Emme halunneet kertoa sinulle, ajattelimme että se vain pahentaisi tilaasi, — sanoi miehen vanhempi veli levottomasti. — Mutta koska kohtalo päätti niin, että näit hänet itse, meidän täytyy nyt kertoa kaikki. Itsekin sain tietää tästä vasta hiljattain.

— Anna kun minä kerron kaiken siitä vaikeasta tilanteesta, joka tapahtui aikoinaan elämässäni. Osa syystä on myös minun, en kiellä sitä, — sanoi anoppi naiselle.

Ja silloin leski sai tietää, että hänen silmänsä eivät olleet pettäneet — mies ratissa ei ollut vain kuolleen miehen kaksoisolento, vaan hänen kaksoisveljensä.

Kauan sitten, kun pojat olivat vasta kolmivuotiaita, vanhemmat erosivat, ja isä päätti viedä toisen kaksosista mukanaan. Hän vei pojan ja muutti pois, estäen kaiken yhteydenpidon entiseen vaimoonsa ja veljeensä.

Äiti etsi poikaansa, kääntyi eri viranomaisten puoleen — turhaan.

Hän tapasi poikansa vasta sitten, kun tämä palasi isänsä kanssa kotikaupunkiin. Poika oli jo 20-vuotias. Hän ei halunnut olla tekemisissä äitinsä ja veljiensä kanssa — hänen mielestään he olivat hylänneet hänet…

— Sinä siis, rakas, olit yhtä aikaa oikeassa ja väärässä. He olivat kuin kaksi marjaa, minun poikani.

Tällainen tarina, ystävät.

Tuntuiko leskestä helpommalta tietää, että maailmassa eli hänen kuolleen miehensä kaksoisolento? Emme tiedä vastausta siihen.

Mutta ehkä hän näki heidän odottamattomassa kohtaamisessaan hyvän merkin. Viestin, joka antaa toivoa siitä, että hän vielä tapaa rakkaan miehensä. Tuolla, näkymättömän rajan toisella puolella.