Nainen antoi postinkantajalle joka päivä kirjeen samaan osoitteeseen, mutta ei koskaan saanut vastausta – postinkantaja päätti selvittää, mistä oli kyse, ja paljastui jotakin odottamatonta…

Postinkantaja oli tottunut aamureittiinsä. Kaikkien osoitteiden joukossa oli aina yksi, joka herätti hänessä erityisen tunteen — vanhan naisen asunto pienessä alakerran huoneistossa. Joka päivä hän odotti häntä kirje kädessään, huolellisesti osoitettuna samaan paikkaan. Sama nimi, sama kaupunki, sama katu.

— Hyvää huomenta, — nainen nyökkäsi hänelle.

Nainen antoi postinkantajalle joka päivä kirjeen samaan osoitteeseen, mutta ei koskaan saanut vastausta – postinkantaja päätti selvittää, mistä oli kyse.

— Hyvää huomenta, — postinkantaja vastasi ojentaen kätensä ottaakseen kirjeen.

— Eihän se eksy matkalla? — nainen kysyi joka kerta.

Nainen antoi postinkantajalle joka päivä kirjeen samaan osoitteeseen, mutta ei koskaan saanut vastausta – postinkantaja päätti selvittää, mistä oli kyse, ja paljastui jotakin odottamatonta…

— Ei eksy, — hän nyökkäsi tapansa mukaan.

Eräänä päivänä hän voitti epäröintinsä ja kysyi, miksi kirjeitä lähtee niin paljon mutta yhtäkään vastausta ei tule.

— Saisinko kysyä… tuleeko teille häneltä vastauksia? — hän kysyi varovasti.

Nainen painoi taitetun paperin rintaansa vasten, kuin peläten että mies ottaisi sen pois.

— Ei, ei tule. — Hän laski katseensa.

— Ehkä hän on kiireinen?

Nainen antoi postinkantajalle joka päivä kirjeen samaan osoitteeseen, mutta ei koskaan saanut vastausta – postinkantaja päätti selvittää, mistä oli kyse, ja paljastui jotakin odottamatonta…

— Ehkä, — nainen sanoi surumielisesti hymyillen. — Poikani on aina ollut hyvä poika. Hän varmasti vastaisi, jos vain voisi.

Postinkantaja tunsi sisällään ikävän tunteen. Joka päivä — yksi kirje. Joka päivä — ilman vastausta.

— Anteeksi, — hän huokaisi. — Saanko kysyä… miksi kirjoitatte niin usein?

Nainen huokaisi syvään.

— Koska muuten unohdan hänen äänensä. Unohdan hänen naurunsa. Näissä kirjeissä minä puhun hänelle, niin kuin ennenkin.

Illalla postinkantaja ei enää kestänyt — hän lähti osoitteeseen, johon kirjeet oli lähetetty. Ja siellä hän näki jotakin kamalaa ja odottamatonta.

Kävi ilmi, että henkilö, jolle kirjeet oli osoitettu, oli kuollut monta vuotta sitten.

Nainen antoi postinkantajalle joka päivä kirjeen samaan osoitteeseen, mutta ei koskaan saanut vastausta – postinkantaja päätti selvittää, mistä oli kyse, ja paljastui jotakin odottamatonta…

Seuraavana päivänä hän seisoi jälleen vanhan naisen oven edessä.

— Hyvää huomenta, — nainen hymyili, ojentaen uuden kirjeen.

— Minä kävin siellä, — hän sanoi hitaasti, sanat hukassa. — Minun täytyy kertoa teille totuus.

Nainen katsoi häntä rauhallisesti.

— Poikanne… hän on kuollut, — postinkantaja sanoi.

— Tiedän, — nainen nyökkäsi hiljaa. — Olen tiennyt jo kauan.

Mies hämmentyi.

— Miksi sitten… kirjeet?

— Oletteko koskaan menettänyt kaikkein rakkainta ihmistä? — nainen kysyi niin lempeästi, että mies tuskin sai henkeä. — Jos lakkaan kirjoittamasta, se tarkoittaa, että minun on hyväksyttävä, ettei häntä enää ole. Enkä ole siihen valmis.

Nainen antoi postinkantajalle joka päivä kirjeen samaan osoitteeseen, mutta ei koskaan saanut vastausta – postinkantaja päätti selvittää, mistä oli kyse, ja paljastui jotakin odottamatonta…

Postinkantaja oli hiljaa. Sitten hän sanoi varovasti:

— Voin tulla luoksenne. Voin kuunnella, jos haluatte kertoa jotakin.

Nainen katsoi häntä yllättyneenä — ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hymyili aidosti.

— Kiitos. Olette hyvin hyvä ihminen.

Siitä lähtien hän ei enää vienyt naisen kirjeitä. Mutta hän tuli joka päivä — vain kuunnellakseen hänen tarinoitaan. Ja niissä kertomuksissa poika eli yhä.

Nainen antoi postinkantajalle joka päivä kirjeen samaan osoitteeseen, mutta ei koskaan saanut vastausta – postinkantaja päätti selvittää, mistä oli kyse, ja paljastui jotakin odottamatonta…

Nainen antoi postinkantajalle joka päivä kirjeen samaan osoitteeseen, mutta ei koskaan saanut vastausta – postinkantaja päätti selvittää, mistä oli kyse, ja paljastui jotakin odottamatonta…

Postinkantaja oli tottunut aamureittiinsä. Kaikkien osoitteiden joukossa oli aina yksi, joka herätti hänessä erityisen tunteen — vanhan naisen asunto pienessä alakerran huoneistossa. Joka päivä hän odotti häntä kirje kädessään, huolellisesti osoitettuna samaan paikkaan. Sama nimi, sama kaupunki, sama katu.

— Hyvää huomenta, — nainen nyökkäsi hänelle.

Nainen antoi postinkantajalle joka päivä kirjeen samaan osoitteeseen, mutta ei koskaan saanut vastausta – postinkantaja päätti selvittää, mistä oli kyse.

— Hyvää huomenta, — postinkantaja vastasi ojentaen kätensä ottaakseen kirjeen.

— Eihän se eksy matkalla? — nainen kysyi joka kerta.

— Ei eksy, — hän nyökkäsi tapansa mukaan.

Eräänä päivänä hän voitti epäröintinsä ja kysyi, miksi kirjeitä lähtee niin paljon mutta yhtäkään vastausta ei tule.

— Saisinko kysyä… tuleeko teille häneltä vastauksia? — hän kysyi varovasti.

Nainen painoi taitetun paperin rintaansa vasten, kuin peläten että mies ottaisi sen pois.

— Ei, ei tule. — Hän laski katseensa.

— Ehkä hän on kiireinen?

— Ehkä, — nainen sanoi surumielisesti hymyillen. — Poikani on aina ollut hyvä poika. Hän varmasti vastaisi, jos vain voisi. 👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇

Piditkö artikkelista? Jaa ystävien kanssa: