Bussi nytkähti äkisti, kuin olisi yrittänyt ravistaa pois vuosien väsymyksen, ja pysähtyi. Moottori päästi pari viimeistä rohisevaa ääntä ja vaipui hiljaisuuteen. Matkustajat jähmettyivät – osa hermostuneesti, osa välinpitämättömän tottuneesti. Kuljettaja, kuin vanhan elokuvan sankari, irrotti turvavyön, nousi raskaasti istuimelta ja hyppäsi käytävälle.
— Hyvät matkustajat! — hän ilmoitti kuuluvalla äänellä. — Bussi on rikki. Otan yhteyden tukikohtaan ja pyydän vara-auton. Niille, jotka eivät jaksa kävellä, suosittelen jäämään tänne. Mutta varoituksena: lämmitys ei toimi. Jos haluatte jatkaa kävellen, päätepysäkille on vain kuusi kilometriä.
Murinaa nousi matkustamossa. Joku mutisi kiukkuisesti, toiset alkoivat kerätä tavaroitaan. Mutta silloin terävä naisen ääni leikkasi läpi:
— Mitä te taas valitatte? Kaikki selitettiin ihan selvästi! Jos ette pysty kävelemään, jääkää. Minä lähden nyt!
Nainen, noin viisikymppinen, oli pukeutunut kuluneeseen takkiin ja vanhoihin saappaisiin. Hänen kasvonsa olivat uurteiset – kuin elämä olisi piirtänyt jokaisen päivän jälkensä niihin. Hän heitti repun olalleen ja astui määrätietoisesti ulos.
Ulkona leijaili kevyt lumi. Ilma oli kylmä ja kirkas. Nainen – hänen nimensä oli Rita – alkoi reippaasti kulkea eteenpäin, puristaen reppuaan. Hän vilkaisi löytämäänsä nappipuhelinta: kello näytti 15:42.
”Jos en jää jumiin, ehdin perille puolessatoista tunnissa”, hän laski mielessään. ”Mutta pimeä tulee nopeasti…”
Hän kiihdytti tahtia, mutta pian hikoilu kasteli hänen selkänsä. Hengitys höyrysi raskaana. Rita pysähtyi ja puhui itselleen:
”Älä kiirehdi. Jos hikoilet, jäädyt. Mene rauhallisesti – hitaasti mutta turvallisesti.”
Hän jatkoi, mutta sitten tuulenpuuska iski vasten kasvoja, melkein kaataen hänet.
”Ei nyt vielä lumimyrskyä…” Rita mutisi. Lumihiutaleet alkoivat tarttua kasvoihin.
Tuuli voimistui, lumi pyöri pyörteinä, ja tie katosi näkyvistä. Rita yritti kulkea suoraan, mutta lumikinokset kasvoivat. Bussi oli jo kadonnut valkoiseen harsoon.
Yhtäkkiä tie kaartui, mutta sitä ei enää ollut – vain kinoksia. Rita katsoi ympärilleen, mutta ei tunnistanut mitään. Hän valitsi suunnan sattumalta. Lumi upotti saappaat joka askeleella syvemmälle.
Hän pysähtyi. Palatako vai jatkaako?
Lumi peitti kaiken. Tie ja pelto näyttivät samalta. Hän sytytti puhelimen taskulampun, mutta akku loppui pian.
Pimeys nielaisi hänet.
”Miksi lähdin tänne tällaisessa säässä?” hän moitti itseään, kunnes huomasi heikkoja valoja.
”Kylä!” hän ilahtui ja lähti kohti valoja, kaikki voimansa keräten.
Myrskyn aikana eksyneenä hän löysi turvapaikan hylätystä rakennuksesta… ja aamulla löysi oven edestä salaperäisiä jalanjälkiä.
Bussi nytkähti äkisti, kuin olisi yrittänyt ravistaa pois vuosien väsymyksen, ja pysähtyi. Moottori päästi pari viimeistä rohisevaa ääntä ja vaipui hiljaisuuteen. Matkustajat jähmettyivät – osa hermostuneesti, osa välinpitämättömän tottuneesti. Kuljettaja, kuin vanhan elokuvan sankari, irrotti turvavyön, nousi raskaasti istuimelta ja hyppäsi käytävälle.
— Hyvät matkustajat! — hän ilmoitti kuuluvalla äänellä. — Bussi on rikki. Otan yhteyden tukikohtaan ja pyydän vara-auton. Niille, jotka eivät jaksa kävellä, suosittelen jäämään tänne. Mutta varoituksena: lämmitys ei toimi. Jos haluatte jatkaa kävellen, päätepysäkille on vain kuusi kilometriä.
Murinaa nousi matkustamossa. Joku mutisi kiukkuisesti, toiset alkoivat kerätä tavaroitaan. Mutta silloin terävä naisen ääni leikkasi läpi:
— Mitä te taas valitatte? Kaikki selitettiin ihan selvästi! Jos ette pysty kävelemään, jääkää. Minä lähden nyt!
Nainen, noin viisikymppinen, oli pukeutunut kuluneeseen takkiin ja vanhoihin saappaisiin. Hänen kasvonsa olivat uurteiset – kuin elämä olisi piirtänyt jokaisen päivän jälkensä niihin. Hän heitti repun olalleen ja astui määrätietoisesti ulos.
Ulkona leijaili kevyt lumi. Ilma oli kylmä ja kirkas. Nainen – hänen nimensä oli Rita – alkoi reippaasti kulkea eteenpäin, puristaen reppuaan. Hän vilkaisi löytämäänsä nappipuhelinta: kello näytti 15:42.
”Jos en jää jumiin, ehdin perille puolessatoista tunnissa”, hän laski mielessään. ”Mutta pimeä tulee nopeasti…”
Hän kiihdytti tahtia, mutta pian hikoilu kasteli hänen selkänsä. Hengitys höyrysi raskaana. Rita pysähtyi ja puhui itselleen:
”Älä kiirehdi. Jos hikoilet, jäädyt. Mene rauhallisesti – hitaasti mutta turvallisesti.”👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
