Kuume 39,5. Jokainen lihas särki kuin minut olisi hakattu, kurkku tuntui hiekkapaperilla poltetulta, pää jyskytti ja korvissa humisi. Olin käpertynyt peiton alle, toivoen, että edes lyhyet torkut antaisivat pienen helpotuksen tästä helvetillisestä olosta. Nukkuminen oli ainoa pakopaikkani.
Uni vei minut syvälle omituisen painaviin painajaisiin – näin kulkevani raskaassa, tahmeassa mudassa, ja jokin näkymätön voima veti minua syvemmälle. Yhtäkkiä kylmä vesisuihku iski vasten kasvojani. Säpsähdin, yskähdin ja avasin vaivalloisesti silmäni.
Yläpuolellani seisoi hahmo, jonka tunnistin heti.
— ”Vieläkö sinä nukut?!” Anoppini ääni oli terävä kuin veitsi ja sai korvani soimaan.
Hänen ilmeensä oli kivikova, huulet tiukasti yhteen puristettuina. Kämmenet nyrkissä, ryhti uhkaava. Hän seisoi vuoteeni vieressä kuin olisi saanut minut kiinni jostain häpeällisestä teosta.
— ”Ylös siitä!” hän huusi. ”Vieraat tulevat tunnin päästä! Kaiken pitää kiiltää! Ala siivoamaan ja kattamaan pöytää! Älä makaa siinä kuin laiska!”
Yritin avata suuni selittääkseni, mutta voimat olivat täysin kadonneet. Nostin hitaasti käteni pyyhkiäkseni kylmää vettä kasvoiltani ja tunsin, kuinka hento, väistämätön värinä kulki pitkin selkääni.
— ”Mamma… minulla on 39,5 astetta kuumetta… En jaksa edes nostaa päätäni…”, sain sanottua hiljaisella, katkonaisella äänellä.
Mutta hän vain huitaisi kättään vähättelevästi.
— ”Älä nyt viitsi! Kaikki sairastavat joskus. Minäkin olen ollut kipeä, mutta silti tehnyt kaiken! Älä kehtaa nolata minua vieraiden edessä!”
Jokin sisälläni repesi. Nuo sanat eivät olleet vain kylmiä – ne olivat täysin sydämettömiä. Ne satuttivat yhtä paljon kuin se jääkylmä vesi, jonka hän oli kaatanut päälleni.
Silloin päätin, että tämä peli loppuu tähän.
Nousin hitaasti vuoteesta. Jalat tutisivat, maailma heilui silmissäni, mutta kävelin hänen ohitseen sanomatta sanaakaan. Otin yöpöydältäni puhelimen ja näppäilin numeron 112.
— ”Hei, tarvitsen ambulanssin. Minulla on lähes 40 asteen kuume, voimakas heikkous, kurkku- ja päänsärky… Kyllä, osoite on tämä.”
Anoppini rävähti kuin tulipalo.
— ”Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? Meille tulee vieraita tunnin päästä!”
— ”Teille tulee vieraita. Minulla on tulehdus ja korkea kuume. Ja tämä on minun kotini.” Sanoin sanat rauhallisesti, selkeästi ja ilman tavallista anteeksipyyntöä, jota hän oli minulta aina tottunut kuulemaan.
Kun aloin pakata pientä laukkua, hän ryntäili keittiössä, mutisi jotain “epänormaalista miniästä” ja paiskoi kaapinovia. Mutta kun parinkymmenen minuutin kuluttua ambulanssi saapui, minä olin jo valmis lähtöön.
Lääkäri mittasi kuumeen, katsoi kurkkuuni ja totesi tyynesti:
— ”Meidän täytyy lähteä sairaalaan. Tilanne on vakava.”
Vedettyäni takin päälleni käännyin ovelle ja katsoin anoppia suoraan silmiin.
— ”Kun palaan, te ja vieraasi ette enää ole täällä. Eikä teillä ole asiaa tänne ilman lupaani. Koskaan.”
Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta minä suljin oven hänen edestään. En jäänyt odottamaan vastausta.
Makasin kuumeessa, kun anoppi kaatoi päälleni kylmää vettä ja käski nousta vastaanottamaan vieraita – silloin tein ratkaisuni
Kuume 39,5. Jokainen lihas särki kuin minut olisi hakattu, kurkku tuntui hiekkapaperilla poltetulta, pää jyskytti ja korvissa humisi. Olin käpertynyt peiton alle, toivoen, että edes lyhyet torkut antaisivat pienen helpotuksen tästä helvetillisestä olosta. Nukkuminen oli ainoa pakopaikkani.
Uni vei minut syvälle omituisen painaviin painajaisiin – näin kulkevani raskaassa, tahmeassa mudassa, ja jokin näkymätön voima veti minua syvemmälle. Yhtäkkiä kylmä vesisuihku iski vasten kasvojani. Säpsähdin, yskähdin ja avasin vaivalloisesti silmäni.
Yläpuolellani seisoi hahmo, jonka tunnistin heti.
— ”Vieläkö sinä nukut?!” Anoppini ääni oli terävä kuin veitsi ja sai korvani soimaan.
Hänen ilmeensä oli kivikova, huulet tiukasti yhteen puristettuina. Kämmenet nyrkissä, ryhti uhkaava. Hän seisoi vuoteeni vieressä kuin olisi saanut minut kiinni jostain häpeällisestä teosta.
— ”Ylös siitä!” hän huusi. ”Vieraat tulevat tunnin päästä! Kaiken pitää kiiltää! Ala siivoamaan ja kattamaan pöytää! Älä makaa siinä kuin laiska!”
Yritin avata suuni selittääkseni, mutta voimat olivat täysin kadonneet. Nostin hitaasti käteni pyyhkiäkseni kylmää vettä kasvoiltani ja tunsin, kuinka hento, väistämätön värinä kulki pitkin selkääni.
— ”Mamma… minulla on 39,5 astetta kuumetta… En jaksa edes nostaa päätäni…”, sain sanottua hiljaisella, katkonaisella äänellä.
Mutta hän vain huitaisi kättään vähättelevästi.
— ”Älä nyt viitsi! Kaikki sairastavat joskus. Minäkin olen ollut kipeä, mutta silti tehnyt kaiken! Älä kehtaa nolata minua vieraiden edessä!”
Jokin sisälläni repesi. Nuo sanat eivät olleet vain kylmiä – ne olivat täysin sydämettömiä. Ne satuttivat yhtä paljon kuin se jääkylmä vesi, jonka hän oli kaatanut päälleni….👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
