Lentokoneessa nainen kallisti penkkinsä taakse ja litisti jalkani – päätin opettaa hänelle kohteliaisuutta

Istun rauhassa ikkunapaikalla, ajattelen: puolitoista tuntia lentoa, kaikki sujuu hyvin. Edessäni istuu rehevä nainen, päällään värikäs pusero. Kone on tuskin irronnut maasta, kun hän – vilkaisemattakaan – kallistaa penkkinsä voimalla taaksepäin.

Minä: ”Au!” – sillä polveni jäivät penkin väliin puristuksiin.

— Anteeksi, sanon kohteliaasti kumartuen eteenpäin, — voisitteko nostaa selkänojaa hieman? On todella ahdasta.

Hän ei edes käännä päätään:

— Minun on näin mukavampi.

Muutaman sekunnin mietin vastausta, yritän liikutella jalkojani – ei toivoakaan. Päätän, etten jätä asiaa tähän. Painan kutsunappia.

Lentohenkilökuntaan kuuluva nuori nainen saapuu:

— Kuinka voin auttaa?

— Katsokaas, edessäni oleva matkustaja on kallistanut penkin niin alas, että jalkani ovat puristuksissa. En voi liikkua lainkaan.

Stuertti kumartuu kohteliaasti naisen puoleen:

— Anteeksi, voisitteko mahdollisesti nostaa penkkiä hieman, jotta vierustoverilla olisi mukavampaa?

Nainen kääntyy kuin olisin juuri pilannut hänen lomansa:

— Minulla on selkäkipu. Maksoin paikasta, joten saan istua miten haluan.

Stuertti selvästi pidättelee itseään pyörittämästä silmiään:

— Pyydämme huomioimaan myös muiden matkustajien mukavuuden.

Nainen huokaisee teatraalisesti ja nostaa selkänojaa ehkä pari senttiä:

— Nyt tyytyväinen?

— No, jalat eivät ole vielä kasvaneet takaisin, mutta parempi näin, kiitos, hymyilen.

Hän tuhahtaa, stuertti vilkaisee minua salaa ja jatkaa matkaa.

Puolen tunnin kuluttua olen jo melkein rentoutunut. Ja yhtäkkiä – pam! – hänen penkkinsä rysähtää taas taakse. Polveni taas puristuksessa.

— Ihanko tosissasi? — sanon ääneen, mutta hän ei reagoi.

Siinä kohtaa ymmärrän – diplomatia ei enää toimi. On aika toimia.

Avaan pöytätason, otan vastaan juuri tarjoillun muovimukin tomaattimehua ja asetan sen aivan pöydän reunalle, suoraan hänen selkänojaansa vasten.

Istumme hiljaa. Viiden minuutin päästä hän liikahtaa hieman ja… läiskis! Mehu kaatuu hänen valkoiselle laukulleen ja vähän puserolle.

Hän ponnahtaa ylös ja kääntyy:

— Mitä tämä on?!

— Voi ei! sanon silmät suurina. — Te liikuite niin yllättäen… ja pöytä on niin pieni. Kuten sanoin – ahdasta on.

Hän huitoo närkästyneenä:

— Stuertti! Minut on sotkettu!

Saapuu sama nainen kuin aiemmin:

— Mitä tapahtui?

— Istuin vain ja join mehua, mutta penkki edessäni… no, se liikkui itsestään taaksepäin ja… — näytän tahraa. — Ilmeisesti fysiikkaa.

Stuertti ymmärtää selvästi, mutta sanoo tyynesti:

— Tulkaa, annan teille lautasliinoja. Ja varmistakaa, että selkänoja pysyy pystyasennossa.

Nainen pyyhkii laukkuaan sanomatta mitään. Ja penkki… pysyi loppulennon ajan täydellisen pystysuorassa.