Olen eläkkeellä oleva nainen, asun yksin vanhassa talossa kaupungin laidalla. Talo on hiljainen, ympärillä peltoja ja metsää. Pitkään nautin yksinäisyydestäni – linnunlaulusta, teen tuoksusta ja siitä, ettei kukaan häirinnyt. Mutta viime kuukausina rauhaani alkoi varjostaa outo tunne… kuin joku toinen olisi täällä.
Aluksi se vaikutti mitättömältä. Yksi sukka katosi pesusta, hiuslenkki pöydältä, vanha sormus laatikosta. “No, varmaan laitoin väärään paikkaan,” mutisin itselleni. Ikä tekee muistista arvaamattoman, eikö niin?
Mutta pian katoamiset muuttuivat säännöllisiksi. Ensin hävisi pieniä asioita, sitten rahoja, koruja… Ja aina yön aikana, silloin kun minä nukuin.
Aloin herätä keskellä yötä ja kuunnella. Talossa oli hiljaista, vain kello tikitti ja tuuli suhisi ullakolla. Silti minusta tuntui, että joku liikkui varpaillaan huoneesta toiseen.
Yhtenä aamuna, kun huomasin, että sänkyni vieressä olleesta laatikosta puuttui seteli, minua alkoi oikeasti pelottaa. “Tämä ei voi olla sattumaa,” ajattelin. “Joku käy täällä.”
Minulla ei ollut lapsia, ei vieraita, ei ketään, joka voisi ottaa. En voinut enää sulkea silmiäni.
Sinä iltana päätin toimia. Lainasin tyttärenpoikani pienen turvakameran, sellaisen, joka tallentaa pimeässäkin. Asetin sen huoneeseeni, juuri sängyn viereen, niin että se näkisi sekä minut että yöpöydän, jolta tavarat aina katosivat.
Kun painoin tallennuksen päälle ja sammutin valot, sydämeni hakkasi kuin ennen tenttiä nuoruudessa. “Nyt se selviää,” ajattelin, ja yritin nukahtaa.
Aamu tuli hitaasti. Koko yön olin nähnyt painajaisia – varjoja, ääniä, ovenkahvan liikkuvan itsestään. Kun heräsin, aurinko oli jo korkealla, ja ensimmäinen ajatukseni oli: “Katso nauha.”
Kahvi jäi juomatta. Kädet tärisivät, kun avasin tietokoneen ja painoin toistoa.
Ensimmäiset minuutit olivat tavallisia. Minä nukuin, huone oli pimeä, vain kellon punainen valo vilkkui. Sitten… varjo liikahti.
Jokin pieni ja tumma liukui huoneen nurkasta yöpöydän luo.
Sydämeni pysähtyi. Se ei ollut ihminen. Eikä mikään haamu. Se oli — kissa.
Musta kuin yö, silmät kiilsivät kuin kaksi pientä lamppua. Se nousi pöydälle kevyesti, tassut eivät pitäneet ääntäkään. Hetken se istui, kallisti päätään — ja sitten nappasi suuhunsa jotakin. Minun hammasproteesini!
En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Aamupäivällä kiipesin ullakolle ja huomasin katon rajassa pienen reiän — juuri sen, jonka korjaamista olin lykännyt kuukausia. Siitä näki suoraan naapurin puolelle. “Siitä se varmaan tuli,” ajattelin.
Menin seuraavana päivänä naapurin ovelle. Oven avasi hymyilevä nuori nainen. Kun kerroin, että hänen kissansa on käynyt “vieraissa”, hän ei ensin uskonut. Mutta kun näytin videon, hän purskahti nauruun.
— Voi ei, se on varmasti Lumo! Se on ihan mahdoton. Se kantaa kaiken, mikä kiiltää tai tuoksuu oudolta. Meilläkin on sen “aarteita” — kolikoita, koruja, nappuloita.
Lähdimme yhdessä etsimään kissan piilopaikkaa. Vanhan ladon alla, heinien seassa, oli pieni keko: nappeja, lusikoita, paperinpaloja, ja siellä — minun korvakoruni, hiuslenkkini, jopa se kadonnut seteli ja hammasproteesi.
Me nauroimme niin, että vatsaan sattui.
Minä sanoin:
— No, eipä tämä ainakaan pelottavin varkaus ollut, mitä olen kokenut.
Naapuri lupasi tukkia reiän ja pitää kissansa paremmin sisällä. Mutta minä sanoin, ettei tarvitse. “Antaa sen tulla, jos haluaa. Täällä se saa ainakin rapsutuksia eikä huutoa.”
Siitä illasta lähtien en enää pelännyt öitäni. Kun joskus kuulen pehmeät askeleet portailla tai pienen maukaisun oven takaa, tiedän heti — se on Lumo, yön varjo, joka tuli katsomaan, onko vanha ystävä kotona.
Aamulla saatan löytää yöpöydältä napin tai pienen kiven. Ehkä se on kissan tapa sanoa “kiitos”.
Ja minä hymyilen, silitän lahjaa ja sanon hiljaa:
— Ota, mitä tahdot, pikku varas. Kunhan et vie mielenrauhaani.
Kun minä nukuin, tavarat katosivat kotoani. Eräänä yönä en enää kestänyt — asensin piilotetun kameran. Ja aamulla, kun katsoin tallenteen, olin kauhusta jäätyä paikoilleni…
Olen eläkkeellä oleva nainen, asun yksin vanhassa talossa kaupungin laidalla. Talo on hiljainen, ympärillä peltoja ja metsää. Pitkään nautin yksinäisyydestäni – linnunlaulusta, teen tuoksusta ja siitä, ettei kukaan häirinnyt. Mutta viime kuukausina rauhaani alkoi varjostaa outo tunne… kuin joku toinen olisi täällä.
Aluksi se vaikutti mitättömältä. Yksi sukka katosi pesusta, hiuslenkki pöydältä, vanha sormus laatikosta. “No, varmaan laitoin väärään paikkaan,” mutisin itselleni. Ikä tekee muistista arvaamattoman, eikö niin?
Mutta pian katoamiset muuttuivat säännöllisiksi. Ensin hävisi pieniä asioita, sitten rahoja, koruja… Ja aina yön aikana, silloin kun minä nukuin.
Aloin herätä keskellä yötä ja kuunnella. Talossa oli hiljaista, vain kello tikitti ja tuuli suhisi ullakolla. Silti minusta tuntui, että joku liikkui varpaillaan huoneesta toiseen.
Yhtenä aamuna, kun huomasin, että sänkyni vieressä olleesta laatikosta puuttui seteli, minua alkoi oikeasti pelottaa. “Tämä ei voi olla sattumaa,” ajattelin. “Joku käy täällä.”
Minulla ei ollut lapsia, ei vieraita, ei ketään, joka voisi ottaa. En voinut enää sulkea silmiäni.
Sinä iltana päätin toimia. Lainasin tyttärenpoikani pienen turvakameran, sellaisen, joka tallentaa pimeässäkin. Asetin sen huoneeseeni, juuri sängyn viereen, niin että se näkisi sekä minut että yöpöydän, jolta tavarat aina katosivat.
Kun painoin tallennuksen päälle ja sammutin valot, sydämeni hakkasi kuin ennen tenttiä nuoruudessa. “Nyt se selviää,” ajattelin, ja yritin nukahtaa.
Aamu tuli hitaasti. Koko yön olin nähnyt painajaisia – varjoja, ääniä, ovenkahvan liikkuvan itsestään. Kun heräsin, aurinko oli jo korkealla, ja ensimmäinen ajatukseni oli: “Katso nauha.”
Kahvi jäi juomatta. Kädet tärisivät, kun avasin tietokoneen ja painoin toistoa.
Ensimmäiset minuutit olivat tavallisia. Minä nukuin, huone oli pimeä, vain kellon punainen valo vilkkui. Sitten… varjo liikahti.
Jokin pieni ja tumma liukui huoneen nurkasta yöpöydän luo.
Sydämeni pysähtyi. Se ei ollut ihminen. Eikä mikään haamu. Se oli — kissa.
Musta kuin yö, silmät kiilsivät kuin kaksi pientä lamppua. Se nousi pöydälle kevyesti, tassut eivät pitäneet ääntäkään. Hetken se istui, kallisti päätään — ja sitten nappasi suuhunsa jotakin. Minun hammasproteesini!
En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa……👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
