Heikko lapsen itku rikkoi metsän raukeuden. Anja jähmettyi paikoilleen, kuunnellen. Sydän alkoi jyskyttää… Metsästä hän löysi kaksi lasta ja otti heidät itselleen.

— Kuvittelin varmaan vain, — hän kuiskasi itselleen, mutta kuuli äänen uudelleen, nyt selvempänä kuin ennen.

Yrttikorin paino tuntui käsissä, se oli jo puoliksi täynnä minttua ja mäkikuismaa. Metsä huokui kesäistä hellettä, ja ilmassa leijui lämpimän havun ja metsämansikoiden tuoksu. Anja otti muutaman askeleen ääntä kohti, työntäen syrjään korkeaa heinikkoa.

— Hei, kuka siellä on? — hänen äänensä värisi.

Itku kävi selkeämmäksi. Anja kiihdytti tahtia, kompastellen puun juuriin. Yksinkertainen vaalea mekko tarttui piikikkäisiin oksiin. Letti oli hajonnut, mutta hän ei välittänyt.

Metsä väistyi, ja Anja astui pienelle auringonvalon valaisemalle aukiolle. Vanhan tammen luona, takiaisten keskellä, jotka olivat ihmistä pidempiä, istui kaksi lasta.

Poika, kalpea ja otsaan liimautunein hiuksin, piti sylissään nuorempaa tyttöä — punertavat hiukset ja likainen mekko.

— Voi hyvä luoja, — Anja huokaisi ja pudotti korin.

Poika kohotti päänsä kuultuaan askeleet. Hänen silmissään hehkui pelko. Hän puristi siskonsa tiukemmin itseään vasten ja vetäytyi kauemmas.

— Ei tarvitse pelätä, — Anja lähestyi hitaasti ja polvistui. — En tee teille pahaa.

Tyttö nyyhkäisi ja painautui veljensä olkapäätä vasten. Hänen pienet kätensä vapisivat.

— Mistä te olette tänne joutuneet? Missä ovat vanhempanne? — Anja kysyi lempeästi.

Poika oli hiljaa ja piti katseensa epäluuloisesti hänessä. Anja huomasi, että hänen vaatteensa olivat repeytyneet, ja poskella oli kuivunutta likaa.

— Minun nimeni on Anja. Mikä sinun nimesi on?

Poika nuolaisi kuivuneet huulensa.

— Sasha, — hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

— Entä siskon nimi?

— Masha.

Anja katseli ympärilleen — ei merkkiäkään aikuisista. Vain metsän surina kesäisestä hyönteisten vilinästä ja kiireiset muurahaiset, jotka raahasivat risuja valtavaan pesäänsä.

— Onko teillä nälkä? — hän kysyi, ymmärtäen, että lapset olivat olleet täällä pitkään.

Sasha nyökkäsi epävarmasti.

— Haluatteko kotiin?

— Meillä ei ole kotia, — poika sanoi hiljaa.

Jokin viilsi sisintä. Anja puraisi huultaan pidätellen kyyneleitä.

Kaksikymmentä vuotta — aivan vielä tyttö, ja kotona odotti vain tyhjyys. Vanhemmat olivat poissa jo vuoden — ensin isä, joka kuoli oudosta ulkomaisesta taudista viikossa, ja sitten äiti, joka ei kestänyt surua.

— Minä tiedän yhden kodin, missä teille annetaan ruokaa ja laitetaan nukkumaan. Tuletteko mukaan?

Masha nosti päänsä ensimmäistä kertaa ja katsoi Anjaa. Hänen vihreissä silmissään välähti toivo.

— Onko siellä turvallista? — Sasha kysyi.

— Ihan varmasti on, — Anja hymyili. — Siellä on omenapuita puutarhassa ja tuoretta maitoa. Kukaan ei tee teille pahaa.

Hän ojensi kätensä, ja hetken epäröityään poika tarttui siihen. Pieni käsi oli lämmin ja kuuma.

Paluumatka kesti tuplasti kauemmin. Anja kantoi Mashaa sylissään — tyttö oli kevyt kuin höyhen. Sasha kulki vierellä, pitäen kiinni Anjan hameenhelmasta. Hän kompuroi väsymyksestä, mutta jatkoi sinnikkäästi pyytämättä apua.

Kun kylä näkyi horisontissa, aurinko oli jo laskemassa. Kadulla heitä tuli vastaan Ivan Timofejevitš — naapurissa asuva vanha mies, ankaran näköinen mutta lempeäsilmäinen.

— Mikäs tämä on? — hän huudahti nähdessään lapset.

— Metsästä löysin, — Anja vastasi. — Nälkäisiä ja peloissaan.

Ivan Timofejevitš raapi harmaata sänkeään.

— Entä vanhemmat?

— En tiedä. Sanoivat, ettei ole kotia.

Vanhus silmäili hiljentyneitä lapsia.

— Kyllä minä sinut tunnen, Anjutka. Näen isäsi sinussa.

— Mitä minä nyt teen, setä Vanja? — Anja kysyi hämmentyneenä.

— Ensin ruokit ja peset heidät. Sitten katsotaan.

Hän ojensi käppyräisen kätensä Sashalle:

— No, jaksatko vielä kotiin asti vai otanko syliin?

Sasha epäröi hetken ja laski sitten kätensä hänen käteensä.

Koti otti heidät vastaan hämärällä ja hiljaisuudella. Anja sytytti valot nopeasti ja istutti lapset pöytään. Kaapista löytyi leipäpala ja hieman maitoa — viimeiset rippeet ennen huomista palkkapäivää.

— Syökää, — hän sanoi viipaloiden leivän ohuiksi siivuiksi.

Lapset söivät hitaasti, aivan kuin peläten, että ruoka vietäisiin pois. Masha vilkuili jatkuvasti ympärilleen ja Sasha seurasi tarkkaan jokaista Anjan liikettä.

— Huomenna paistan lettuja, — Anja lupasi silittäen tytön takkuisia hiuksia.

Ruoan jälkeen Anja lämmitti vettä ja pesi lapset vanhassa puisessa saavista. Lasten vaatteita hänellä ei ollut — hän kietoi heidät omiin t-paitoihinsa.

Sasha näytti hupaisalta valkoisessa polviin asti ulottuvassa paidassa, ja Mashan Anja kietoi pehmeään yöpaitaan.

Hän laittoi lapset nukkumaan omaan sänkyynsä ja istui itse viereen. Ilta pimeni, ja avoimesta ikkunasta kuului heinäsirkkojen siritystä.

— Saadaanko me jäädä tänne lopullisesti? — Sasha kysyi unisena.

Anja silitti hänen päätään:

— Jos te haluatte.

— Ajaako kukaan meidät pois?

— Kukaan ei aja teitä pois. Tämä on nyt teidän koti.

Maša nukkui jo, käpertyneenä kerälle. Saša taisteli unta vastaan, mutta silmät painuivat kiinni.

— Nuku vain, pikkuinen, — kuiskasi Anja. — Olen tässä vieressä.

Kun lapset olivat nukahtaneet, hän hiipi kuistille ja antoi vasta siellä itselleen luvan itkeä. Pelosta, epävarmuudesta, äkillisestä vastuusta.

Mutta jossain syvällä sisimmässä kyti outo, vielä tuntematon ilo.

— Missä teillä on lasten asiakirjat? — tiukka pukuinen nainen katsoi silmälasiensa yli ja puristi huuliaan.

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun Anja toi lapset kotiin. Kaksi viikkoa hälinää, unettomia öitä ja yllättävää onnea.

— Selitänhän minä, — Anja puristi kätensä yhteen. — Löysin heidät metsästä. Heillä ei ollut mitään asiakirjoja.

Lastensuojelun tarkastaja naputti kynällä pöytää.

— Ymmärrättehän, että ilman huoltajuuden virallista käsittelyä meidän on vietävä lapset lastenkotiin?

Anjasta tuntui kuin maa olisi kadonnut jalkojen alta. Saša, joka seisoi vieressä, tarttui tiukemmin hänen hameeseensa.

— Heillä ei ole ketään muuta. Vain minä.

— Se ei mene niin, — nainen sanoi tylysti. — Valmistelkaa lapset siirtoon, huomenna tulemme.

He poistuivat kunnantalolta paahtavalle kadulle. Maša nukkui käsivarsilla, uupuneena kesähelteestä.

Saša kulki vieressä, hiljaa ja jännittyneenä. Nelivuotiaana hän ymmärsi enemmän kuin olisi pitänyt.

— Viedäänkö meidät pois? — hän kysyi, kun he saapuivat kotiin.

— Ei, — Anja vastasi lujasti, vaikka ei itsekään tiennyt, miten pitää lupauksensa.

Illalla ovelle ilmestyi Ivan Timofejevitš. Hän toi maitoa ja tuoretta leipää.

— Et vieläkään syö? — hän murahti nähdessään Anjan kalpeat kasvot.

— Setä Vanja, he haluavat viedä lapset, — Anjan ääni värisi.

Vanhus rypisti kulmiaan ja ristitti jäntevät käsivartensa rinnalle.

— Ne byrokraatit, kirotut. En minä turhaan isäsi henkipelastaja ollut, jos en nyt auttaisi hänen tytärtään.

Hän kaivoi taskustaan kuluneen muistikirjan.

— Tunnen yhden miehen piirikunnassa. Lähdetään huomenna.

Yöllä Anja ei saanut unta. Lapset nukkuivat vieressä, hengittivät samaan tahtiin. Maša nyyhkytti välillä unissaan, ja silloin Saša, heräämättä, puristi siskoaan lujemmin.

Aamulla he lähtivät Ivan Timofejevitšin kanssa piirikuntaan. Vanhus istui vanhan Moskvitsinsa rattiin, ja Anja asetteli lapset takapenkille.

Piirikeskus otti heidät vastaan pölyllä ja kiireellä. Lastensuojelun johtajan toimisto oli ränsistyneen rakennuksen kolmannessa kerroksessa.

Ivan Timofejevitš kuiskasi jotain sihteerille, ja heidät päästettiin sisään ilman jonotusta.

— Pavel Semjonovitš! — vanhus huudahti astuessaan toimistoon. — Siitä onkin aikaa!

Tukeva mies pöydän takana nosti katseensa ja hymyili leveästi.

— Timofeitš! Vanhanaikainen ystävä! — hän nousi halaamaan Anjan naapuria.

Lapset jäivät käytävään ystävällisen sihteerin hoiviin, ja aikuiset sulkivat oven. Puolen tunnin kuluttua Ivan Timofejevitš tuli ulos tyytyväisesti hymyillen.

— Saatte väliaikaisen huoltajuuden. Ja myöhemmin järjestetään adoptiokin.

Kun he palasivat kotiin, portilla odotti jo kunnallisen lastensuojelun tarkastaja.

— Olemme etsineet teitä, — hän sanoi tyytymättömästi.

Ivan Timofejevitš ojensi hänelle paperit:

— Tässä on määräys piiristä. Lapset jäävät tänne.

Anja tarttui pienokaisia käsistä ja vei heidät sisään, jättäen naapurin hoitamaan muodollisuudet.

— Me emme lähde pois? — Saša kysyi, katsoen häntä silmiin.

— Ette lähde, — hän hymyili ja halasi lapsia.

Elämä alkoi kulkea omalla painollaan. Anja sai kokopäivätyön kylän kirjastosta — lapset saivat tulla mukaan.

Saša oppi nopeasti lukemaan tavuttamalla ja kuljetti ylpeänä sormeaan riveillä, auttaen pikku siskoaan.

Maša tottui hitaammin. Yöllä painajaiset vaivasivat häntä, hän heräsi huutaen. Anja keinutti häntä tuntikausia ja lauloi kehtolauluja, joita äiti oli hänelle aikoinaan laulanut.

Eräänä iltana Maša heräsi itkien. Anja nosti hänet syliin ja vei ulos kuistille. Taivas oli tähden peitossa.

— Äiti, — tyttö sanoi yhtäkkiä, koskettaen Anjan poskea. — Oletko sinä minun äitini?

Anjan henki salpautui.

— Olen, jos sinä niin haluat.

Maša nyökkäsi ja painautui tiukemmin häntä vasten, nukahtaen hänen olalleen.

Näin vuodet vierivät.

Seuraava koetus oli koulu Sašalle. Kylässä kaikki tiesivät löytölapsien tarinan, ja lapset voivat olla julmia. Kun poika palasi kotiin huuli halki, Anja ei pitänyt saarnaa, vaan halasi häntä.

— He sanoivat, että olen koditon, — Saša nyyhkytti. — Että oma äitikin hylkäsi minut.

— Et ole koditon, — Anja sanoi lujasti. — Sinulla on koti ja perhe.
— Mutta sinä et ole minun oikea äitini.

— Oikea äiti on se, joka rakastaa, ei se, joka synnytti, vastasi Anja, muistaen isoäitinsä sanat.

Sinä päivänä Saša katseli pitkään valokuvia Anjan vanhemmista, jotka riippuivat seinällä.

— Entä sinun äitisi ja isäsi… olisivatko he hyväksyneet meidät?

— He olisivat rakastaneet teitä, sanoi Anja varmasti. — Niin kuin minäkin.

Vuosien varrella lapset olivat kotiutuneet täysin. Maša auttoi tiskauksessa, Saša kantoi vettä ja lakaisi pihamaata. Iltaisin he istuivat uunin ääressä, ja Anja luki heille kirjoja.

Tämä kevät toi mukanaan muutoksia. Kirjaston ovi narahti, ja sisään tulvi huhtikuun tuuli sekä tuntematon mies.

Pitkä, tummat hiukset sekaisin ja silmälasit valumassa nenänvartta pitkin. Anja nosti katseensa kortistosta.

Uudet kasvot kylässä olivat harvinaisuus – varsinkin sellaiset, joissa oli tarkkaavainen katse ja kevyt hymynkare.

— Anteeksi, että häiritsen, hän pysähtyi tiskin luo ja laski varovasti kuluneen salkkunsa alas. — Minut ohjattiin teidän luoksenne. Olette kuulemma paikallisten tarinoiden ja kronikoiden tuntija. Olen uusi äidinkielenopettaja, Aleksei Sokolov.

— Anna Serova, vastasi Anja ojentaen kätensä, hieman hämmentyneenä. — Kuinka voin auttaa?

— Valmistan materiaalia kotiseututunneille, hän selitti katsellen hyllyjä. — Haluan lasten tuntevan oman seutunsa historian.

Heidän keskustelunsa keskeytti kirkas ääni:

— Äiti, katso mitä me piirrettiiin!

Pöydän luo juoksivat Saša ja Maša, heilutellen piirustuksiaan. Aleksei katsoi lapsia kiinnostuneena.

— Ovatko nämä teidän? hän kysyi hymyillen.

— Ovat, vastasi Anja yksinkertaisesti.

Siitä päivästä lähtien Aleksei alkoi ilmestyä kirjastoon yhä useammin. Joskus hän haki kirjoja, joskus vain tuli juttelemaan. Pian hän alkoi käydä Anjan kotona – milloin auttamassa kotitöissä, milloin hakkaamassa halkoja.

— Hän pitää sinusta, totesi kerran Ivan Timofejevitš, katsellessaan opettajaa korjaamassa aitaa. — En ole pitkään aikaan nähnyt noin hyvää ihmistä.

Anja punastui:

— Nyt ei ole oikea hetki… Lapset…

— Lapsilla on juuri nyt isän paikka avoinna, vanhus siristi silmiään viekkaasti. — Etenkin Sašalla. Poika tarvitsee miehen mallia.

Todellakin, Saša suorastaan kukoisti Aleksein seurassa. Hän katsoi mieheen sädehtivin silmin, auttoi työkaluissa ja kyseli koulusta.

Eräänä iltana Aleksei viipyi pidempään kuin tavallisesti. He istuivat kuistilla, joivat yrttiteetä ja kuuntelivat sirkat sirittämässä.

Lapset nukkuivat jo, ja ilma oli täynnä jasmiinin tuoksua – kasvin, jonka Anja oli istuttanut edellisenä keväänä.

— On asioita, jotka muuttavat ihmisen lopullisesti, sanoi Aleksei yllättäen, katsellen kuun valaisemaa polkua omenapuiden välissä. — Kun näin sinut ensimmäistä kertaa lasten kanssa… Sinussa on niin paljon voimaa ja lempeyttä yhtä aikaa.

— Ei se ole mitään erityistä, Anja pudisti päätään. — Kuka tahansa olisi tehnyt samoin.

— Ei pidä paikkaansa, hän vastasi. — Ei kuka tahansa. Mietin itse, miten olisin toiminut sinun asemassasi.

— No, miten?

— Toivottavasti samoin, hän katsoi Anjaa silmiin. — Mutta en usko, että olisin pärjännyt yksin. Sinä pärjäät.

— En aivan yksin, Anja hymyili. — Vanhaherra Ivan auttaa. Ja koko kylä omalla tavallaan.

— Ja minä, lisäsi Aleksei hiljaa, peittäen hänen kätensä omallaan.

Talvella he menivät naimisiin. Häät pidettiin koko kylän voimin – vaatimattomat mutta sydämelliset.

Aleksei muutti tammikuun viimeisenä päivänä, kun ulkona pyrytti sakeasti. Hänen vähät tavaransa jättivät jäljet tuoreeseen lumeen.

Kulunut matkalaukku täynnä kirjoja, kitara haljenneessa kotelossa ja huolellisesti pakattu Melodia-levysoitin levyineen – siinä kaikki kyläopettajan omaisuus.

Saša pyöri ympärillä, auttoi laittamaan kirjoja hyllyyn – fysiikkaa, tähtitiedettä, Jeseninin runokokoelmia.

— Tiedätkö, poika sanoi sormeillessaan erään kirjan selkämystä, — ennen meiltä puuttui aina jotain. Nyt tuntuu, että viimeinen palanen loksahti paikoilleen.

— Teillä oli kaikki jo ennestään, Aleksei hymyili. — Minä vain liityin joukkoon.

Keväällä Anja sai tietää odottavansa lasta. Lapset ottivat uutisen innolla vastaan – Maša silitteli kasvavaa vatsaa, ja Saša alkoi opiskella ahkerasti ”näyttääkseen esimerkkiä pikkuveljelle”.

Kesällä, kun omenapuut notkuivat hedelmistä ja ilma väreili kuumuudesta, Anja istui uudella kuistilla ja katseli, kuinka Aleksei opetti Sašaa lennättämään leijaa.

— Keitä me nyt ollaan? kysyi Maša, istuutuen äitinsä viereen.

— Miten niin, kulta?

— No, hänestä tulee meidän veljemme, tyttö osoitti Anjan vatsaa. — Mutta keitä me ja Saša ollaan?

Anja halasi tytärtään:

— Te olette minun lapsiani. En synnyttänyt teitä – löysin teidät. Kuten suurimman aarteen.

— Metsästä, Maša hymyili. — Kerro taas, miten löysit meidät.

Ja Anja kertoi – ehkä jo sadannen kerran – tarinan, josta heidän perheensä alkoi. Siitä kesäpäivästä, metsässä kaikuneesta itkusta, pelosta ja päättäväisyydestä, kahdesta pelokkaasta pienokaisesta vanhan tammen alla.

— Ja otin teidät mukaani, hän päätti tutulla lauseella. — Iäksi.

Ilta laskeutui. Puutarhasta kantautui niitetyn heinän tuoksu, joelta lasten iloista huutoa.

Saša ja Aleksei olivat vihdoin saaneet leijan ilmaan, ja se liiteli nyt ylpeästi kylän yllä.

Anja laski kätensä vatsalleen ja tunsi hennot potkut.

Elämä, joka alkoi lapsen itkulla metsässä, oli kasvanut joksikin suuremmaksi – todelliseksi perheeksi, joka oli koottu rakkauden ja huolenpidon pienistä paloista. Ei veri heitä yhdistänyt – vaan jokin paljon vahvempi.