Juuri ennen häitäni tulevan mieheni isoäiti kutsui minut syrjään. Hän piteli käsissään pientä, pölyistä pulloa, jossa välkehti syvänvihreä neste. Hänen katseensa oli terävä ja vakava, aivan kuin hän olisi ollut aikeissa paljastaa jonkin suuren salaisuuden. Hän ojensi pullon minulle ja sanoi matalalla, käheällä äänellä:
— Juot tämän ennen ensimmäistä yötänne aviomiehesi kanssa. Jos et juo, elämäsi ei tule koskaan olemaan onnellinen.
Jähmetyin. Olin hetken varma, että hän vitsaili, mutta hänen katseessaan ei ollut pienintäkään leikillisyyttä. Mieheni, joka seisoi vieressä, nauroi hermostuneesti ja halasi isoäitiään.
— Älä pelottele häntä noilla vanhoilla taioillasi, mummo, hän sanoi nauraen.
Mutta isoäiti ei hymyillyt. Hänen katseensa pysyi minussa vielä pitkään senkin jälkeen, kun hän oli jo kääntynyt pois. En osannut selittää miksi, mutta tunsin kylmän väreen kulkevan selkääni pitkin.
Häät olivat kauniit, unenomaiset. Kaikki sujui täydellisesti: kukat, musiikki, hymyilevät vieraat. Vihdoin olin mennyt naimisiin miehen kanssa, jota rakastin enemmän kuin ketään maailmassa. Illalla, kun juhlat olivat ohi ja jäimme kaksin, olin yhä täynnä iloa ja kiitollisuutta.
Kun astuin makuuhuoneeseen, huomasin yöpöydällä pienen lasipullon. Se oli sama, jonka isoäiti oli antanut minulle. Korkki oli hieman raollaan, ja neste sen sisällä näytti elävän omaa elämäänsä — se kimmelsi ja liikkui kuin valo aaltoilevassa vedessä.
Katsoin sitä pitkään. ”Ehkä se on vain symboli”, ajattelin. ”Jotain vanhaa perinnettä — ehkä se tuo onnea.”
Uteliaisuus voitti varovaisuuden. Avasin pullon ja haistoin sitä varovasti. Tuoksu oli oudon metallinen, hieman yrttinen, mutta ei epämiellyttävä. Kokeilin muutamaa tippaa kielelläni. Neste oli kylmää kuin jää ja katkeraa, mutta join kuitenkin pienen siemauksen.
Aluksi en tuntenut mitään. Mutta sitten —
Sydämeni alkoi hakata nopeammin. Käsiäni alkoi pistellä. Huone tuntui kallistuvan. Yritin nousta seisomaan, mutta jalkani eivät totelleet. Silmissäni vilkkui valkoisia välähdyksiä, ja hetken kuluttua en pystynyt enää liikuttamaan mitään muuta kuin silmiäni.
Olin täysin hereillä, mutta täysin liikkumaton.
Yritin huutaa, mutta ääntä ei tullut. Kieli ei totellut. Olin kuin omaan kehooni vangittuna, kuunnellen sydämeni ääntä ja kellon tikitystä.
Ovi avautui. Mieheni tuli huoneeseen, hymyillen väsyneenä mutta onnellisena. Hän ei huomannut mitään outoa. Hän puhui minulle, nauroi ja suuteli otsaani, mutta minä en pystynyt edes räpäyttämään silmiäni vastaukseksi.
Kun hän sammutti valot, sisälläni huusi paniikki. Yritin epätoivoisesti liikkua, mutta en pystynyt. Se oli kuin painajainen, josta ei voinut herätä.
En muista, milloin lopulta menetin tajuntani.
Aamulla heräsin äkillisesti. Kehoni oli jäykkä, mutta pystyin taas liikkumaan. Käteni vapisi, ja sydämeni hakkasi yhä pelosta. En ollut varma, oliko kaikki unta vai todellisuutta — mutta pöydälläni seisoi tyhjä pullo, jonka korkki oli nyt tiukasti kiinni.
Aamupalan jälkeen päätin mennä isoäidin luo. Hän istui keittiössä teekuppi kädessään, rauhallisena kuin mikään ei olisi tapahtunut.
— Miksi annoit minulle sen juoman? kysyin vapisevalla äänellä.
Hän nosti katseensa hitaasti, aivan kuin olisi tiennyt, että tämä hetki tulisi.
— Meidän suvussamme on vanha tapa, hän sanoi hiljaa. — Jokaisen morsiamen on juotava tuo liuos ennen ensimmäistä yötä. Se suojaa häntä pahoilta voimilta ja… valmistaa hänet.
— Valmistaa mihin? kysyin hämmentyneenä.
Isoäiti huokaisi ja katsoi minua pitkään.
— Se tekee ruumiista kevyen ja hiljaisen. Se sulkee tunteet ja aistit hetkeksi pois. Silloin henki ei pääse vahingoittumaan.
Olin järkyttynyt. Hän puhui siitä kuin se olisi jotain pyhää, mutta minulle se kuulosti kuin kiroukselta.
— Sinä tiesit, että en pysty liikkumaan sen jälkeen! Miksi et varoittanut?
Vanha nainen katsoi minua vakavana.
— Sinä selvisit. Se tarkoittaa, että sinut on hyväksytty.
Hyväksytty mihin? Ajatus pyöri päässäni. Kun yritin kysyä lisää, hän vain hymyili salaperäisesti ja sanoi:
— Älä kysele liikaa. Jotkut asiat on parempi jättää menneisyyteen.
Seuraavina viikkoina minulla alkoi tapahtua outoja asioita. Näin unia naisista, joita en tuntenut. Heidän kasvonsa olivat kalpeat, ja he kuiskivat nimiä, joita en tunnistanut. Kun heräsin, sänkyni vieressä tuntui viileä veto, vaikka ikkunat olivat suljettuina.
Aina kun menin isoäidin talon ohi, tunsin ihoni menevän kananlihalle. Yksi yö kuulin hänen laulavan hiljaa pihalla — jonkinlaista vanhaa laulua, joka kuulosti rukoukselta tai loitsulta.
Yhtenä yönä heräsin siihen, että sänkyni vieressä seisoi varjo. Se oli hahmo, jonka piirteet muistuttivat isoäitiä, mutta sen silmät hohtivat vihreinä. Hän sanoi matalalla äänellä:
— Nyt sinä kuulut meille.
Huusin, mutta ääntä ei kuulunut. Sama tunne kuin hääyönä palasi — keho jähmettyi, maailma sumeni. Kun aamulla avasin silmäni, huoneessa ei ollut ketään, mutta vihreä pullo oli taas pöydällä. Se ei ollut enää tyhjä.
Silloin ymmärsin, ettei isoäiti ollut tarkoittanut onnea — hän oli sitonut minut heidän salaisuuteensa, ikiaikaiseen liittoon, jota en voinut purkaa.
Ja nyt, aina öisin, kun kuulen talon nurkissa kuiskauksia, tiedän, että he tarkkailevat minua. Että se, mitä join, ei ollut vain yrttijuoma, vaan jotain paljon vanhempaa.
Jotain, joka odottaa seuraavaa morsianta.
Ennen häitä tulevan aviomieheni isoäiti antoi minulle pullon vihreää nestettä ja käski minun juoda sen ennen hääyötämme, mutta häiden jälkeen minulle tapahtui jotain outoa…
Juuri ennen häitäni tulevan mieheni isoäiti kutsui minut syrjään. Hän piteli käsissään pientä, pölyistä pulloa, jossa välkehti syvänvihreä neste. Hänen katseensa oli terävä ja vakava, aivan kuin hän olisi ollut aikeissa paljastaa jonkin suuren salaisuuden. Hän ojensi pullon minulle ja sanoi matalalla, käheällä äänellä:
— Juot tämän ennen ensimmäistä yötänne aviomiehesi kanssa. Jos et juo, elämäsi ei tule koskaan olemaan onnellinen.
Jähmetyin. Olin hetken varma, että hän vitsaili, mutta hänen katseessaan ei ollut pienintäkään leikillisyyttä. Mieheni, joka seisoi vieressä, nauroi hermostuneesti ja halasi isoäitiään.
— Älä pelottele häntä noilla vanhoilla taioillasi, mummo, hän sanoi nauraen.
Mutta isoäiti ei hymyillyt. Hänen katseensa pysyi minussa vielä pitkään senkin jälkeen, kun hän oli jo kääntynyt pois. En osannut selittää miksi, mutta tunsin kylmän väreen kulkevan selkääni pitkin.
Häät olivat kauniit, unenomaiset. Kaikki sujui täydellisesti: kukat, musiikki, hymyilevät vieraat. Vihdoin olin mennyt naimisiin miehen kanssa, jota rakastin enemmän kuin ketään maailmassa. Illalla, kun juhlat olivat ohi ja jäimme kaksin, olin yhä täynnä iloa ja kiitollisuutta.
Kun astuin makuuhuoneeseen, huomasin yöpöydällä pienen lasipullon. Se oli sama, jonka isoäiti oli antanut minulle. Korkki oli hieman raollaan, ja neste sen sisällä näytti elävän omaa elämäänsä — se kimmelsi ja liikkui kuin valo aaltoilevassa vedessä.
Katsoin sitä pitkään. ”Ehkä se on vain symboli”, ajattelin. ”Jotain vanhaa perinnettä — ehkä se tuo onnea.”
Uteliaisuus voitti varovaisuuden. Avasin pullon ja haistoin sitä varovasti. Tuoksu oli oudon metallinen, hieman yrttinen, mutta ei epämiellyttävä. Kokeilin muutamaa tippaa kielelläni. Neste oli kylmää kuin jää ja katkeraa, mutta join kuitenkin pienen siemauksen.
Aluksi en tuntenut mitään. Mutta sitten —
Sydämeni alkoi hakata nopeammin. Käsiäni alkoi pistellä. Huone tuntui kallistuvan. Yritin nousta seisomaan, mutta jalkani eivät totelleet. Silmissäni vilkkui valkoisia välähdyksiä, ja hetken kuluttua en pystynyt enää liikuttamaan mitään muuta kuin silmiäni.
Olin täysin hereillä, mutta täysin liikkumaton.
Yritin huutaa, mutta ääntä ei tullut. Kieli ei totellut. Olin kuin omaan kehooni vangittuna, kuunnellen sydämeni ääntä ja kellon tikitystä.
Ovi avautui. Mieheni tuli huoneeseen, hymyillen väsyneenä mutta onnellisena. Hän ei huomannut mitään outoa. Hän puhui minulle, nauroi ja suuteli otsaani, mutta minä en pystynyt edes räpäyttämään silmiäni vastaukseksi.
Kun hän sammutti valot, sisälläni huusi paniikki. Yritin epätoivoisesti liikkua, mutta en pystynyt. Se oli kuin painajainen, josta ei voinut herätä.
En muista, milloin lopulta menetin tajuntani.
Aamulla heräsin äkillisesti. Kehoni oli jäykkä, mutta pystyin taas liikkumaan. Käteni vapisi, ja sydämeni hakkasi yhä pelosta. En ollut varma, oliko kaikki unta vai todellisuutta — mutta pöydälläni seisoi tyhjä pullo, jonka korkki oli nyt tiukasti kiinni……👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
