Anopilla oli tulossa iso merkkipäivä – peräti 60 vuotta. Me olimme mieheni kanssa vilpittömästi iloisia hänen puolestaan, suunnittelimme hyvää lahjaa ja aioimme auttaa juhlan järjestämisessä. Mutta eräänä iltana hän tuli luoksemme ja pudotti todellisen pommin:
– Olen päättänyt juhlia merkkipäivää ravintolassa, kutsua kaikki sukulaiset ja ystävät. Mutta – hän katsoi minua paljonpuhuvasti – sinun pitää ottaa laina omiin nimiisi. Se olkoon teidän lahjanne minulle syntymäpäiväksi.
Aluksi en edes tajunnut, että hän oli tosissaan. Kävi ilmi, että hän oli jo laskenut kaiken: kuinka monta vierasta, paljonko tarvitaan ruokaan, musiikkiin, juhlasalin koristeluun – summa oli tähtitieteellinen. Hänen mukaansa me mieheni kanssa maksaisimme tuon lainan myöhemmin itse.
Yritin selittää rauhallisesti, ettei meillä ole varaa sellaiseen, eikä ole lainkaan järkevää ottaa velkaa lahjan nimissä. Mutta anoppi piti päänsä – väitti, että hänelle oli aina elämässä kaikki kielletty, ja nyt hän ansaitsee oikeat juhlat.
Sinä yönä en saanut unta. Tuntui pahalta, että hän piti meitä velvollisina maksamaan tällaisesta ylellisyydestä – ja vieläpä velaksi. Päätin, että nyt riittää hänen oikkujensa myötäily. Tein sen, minkä jälkeen anoppi ei enää puhunut minulle – mutta en kadu mitään…
Sanoin miehelleni, etten ota lainaa. Olkoon anoppi vihainen, mutta velka ei ole mikään ”lahja”.
Juhlien päivänä menimme kylään, missä hän oli jo valmistautunut juhlimaan vaatimattomammin, kotona – ravintolaan ei rahaa löytynyt. Ojensin hänelle kauniin paketin. Sisällä oli tavallinen mikroaaltouuni – ei kallis, mutta tarpeellinen.
Hän katsoi minua loukatun kuningattaren ilmeellä:
– Tässäkö kaikki?
Vastasin rauhallisesti:
– Kyllä. Päätimme antaa sinulle hyödyllisen lahjan – ilman lainoja ja velkoja.
Tämän jälkeen anoppi loukkaantui meihin pahasti. En enää yrittänyt lämmitellä välejämme: ihminen, joka pystyy vaatimaan lapsiltaan velkaa oman juhlansa vuoksi, ei enää kiinnosta minua.
Elämme mieheni kanssa rauhassa, enkä kadu hetkeäkään, että pistin pisteen näille omituisille väleille.
Anoppi vaati meitä ottamaan lainan järjestääkseen itselleen ylelliset syntymäpäiväjuhlat meidän kustannuksellamme – minun oli asetettava hänet paikalleen
Anopilla oli tulossa iso merkkipäivä – peräti 60 vuotta. Me olimme mieheni kanssa vilpittömästi iloisia hänen puolestaan, suunnittelimme hyvää lahjaa ja aioimme auttaa juhlan järjestämisessä. Mutta eräänä iltana hän tuli luoksemme ja pudotti todellisen pommin:
– Olen päättänyt juhlia merkkipäivää ravintolassa, kutsua kaikki sukulaiset ja ystävät. Mutta – hän katsoi minua paljonpuhuvasti – sinun pitää ottaa laina omiin nimiisi. Se olkoon teidän lahjanne minulle syntymäpäiväksi.
Aluksi en edes tajunnut, että hän oli tosissaan. Kävi ilmi, että hän oli jo laskenut kaiken: kuinka monta vierasta, paljonko tarvitaan ruokaan, musiikkiin, juhlasalin koristeluun – summa oli tähtitieteellinen. Hänen mukaansa me mieheni kanssa maksaisimme tuon lainan myöhemmin itse.
Yritin selittää rauhallisesti, ettei meillä ole varaa sellaiseen, eikä ole lainkaan järkevää ottaa velkaa lahjan nimissä. Mutta anoppi piti päänsä – väitti, että hänelle oli aina elämässä kaikki kielletty, ja nyt hän ansaitsee oikeat juhlat.
Sinä yönä en saanut unta. Tuntui pahalta, että hän piti meitä velvollisina maksamaan tällaisesta ylellisyydestä – ja vieläpä velaksi. Päätin, että nyt riittää hänen oikkujensa myötäily. Tein sen, minkä jälkeen anoppi ei enää puhunut minulle – mutta en kadu mitään…👀⬇️👇 Jatka ensimmäisessä kommentissa kuvan alla 👇👇👇
